Naisten tekemä väkivalta

Abstract

Tutkimuksessa tarkastellaan naisten tekemää fyysistä väkivaltaa. Aineistona on haastattelut vankeusrangaistusta väkivaltarikoksesta suorittaville vangeille sekä perheneuvolan asiakkaille, joilla on väkivaltakäyttäytymistä. Toisen aineistokokonaisuuden muodostaa väkivaltaa tehdeiden naisten kirjoitukset, joita keräsin lehti-ilmoitusten kautta.

Tarkempana tutkimuskohteena ovat naisten tavat oikeuttaa väkivaltaansa, naisten väkivaltaan liittämät tunteet ja naisten tavat pyrkiä irrottautumaan väkivaltakäyttäytymisestä. Tutkimusaineistoon sisältyi hyvin monen muotoista väkivaltaa. Koko aineistosta 26 naista kertoi ainakin kumppaniinsa tekemästään väkivallasta. Lapsiin kohdistuneesta väkivallasta kertoi 11 naista koko aineistosta. Omiin kumppaneihin ja lapsiin kohdistettu väkivalta olivat määrällisesti suurimmat ryhmät aineistossa. Lisäksi naiset kohdistivat väkivaltaa muihin tuttuihin naisiin, tuttuihin miehiin, yksi maininta on omalla työpaikalla tehdystä väkivaltatapauksesta. Lisäksi kerrottiin väkivallasta omaan äitiin ja tätiin sekä tuntemattomiin ihmisiin. Yksi nainen oli väkivaltainen lemmikkieläintään kohtaan. Väkivallan muodot olivat myös päällekkäisiä ja sama nainen saattoi kertoa monenlaisesta tekemästään väkivallasta. Parisuhteessa tapahtuva väkivalta jakautui pääsääntöisesti itsepuolustukseen ja miehen tekemän väkivallan vastustamiseen sekä naisen oma-aloitteiseen väkivaltaan, joka ei kytkeydy miehen tekemään väkivaltaan. Omiin lapsiin kohdistettua väkivaltaa selitettiin arjessa väsymisellä, muun muassa hyvin itkuisen lapsen kanssa, sekä kasvatukseen kuuluvana fyysisenä rankaisukeinona. Muita väkivallan oikeuttamistapoja olivat päihteiden käytön aiheuttama persoonallisuuden muutos, erilaiset sairaudet ja persoonallisuushäiriöt, oma temperamenttinen luonne ja siihen liitetty lyhytpinnaisuus, väkivallan normaalius tietyissä alakulttureissa sekä mustasukkaisuus miehestä ja näissä tapauksissa toiseen naiseen kohdistettu väkivalta. Omaan tehtyyn väkivaltaan liitettiin pääasiassa häpeän ja syyllisyyden tunteita. Väkivaltaa ei pidetty naisille sopivana käyttäytymisenä. Häpeää ja syyllisyyttä koettiin aiheutetusta vahingosta, oman kontrollin menettämisestä ja naisen roolin rikkomisesta. Väkivaltaan liitettiin kuitenkin myös positiivisia tunteita. Väkivallan tekohetkellä saatettiin kokea voiman ja hallinnan tunteita. Väkivaltaisuus rakensi myös kovan naisen roolia joidenkin naisten selonteoissa. Osa naisista ei liittänyt väkivaltaan mitään erityisiä tunteita tai niitä ei osattu nimetä.

Väkivaltakäyttäytymisen lopettamispyrkimykset olivat hyvin moninaisia. Osa naisista koki teon olleen yksittäinen, irrallinen teko, joten apua ei tarvitsisi hakea. Oman väkivaltaisen käyttäytymisen lopettamisen ensimmäinen askel oli myöntää se ja ottaa vastuu siitä, mitä on tehnyt. Osa oli hakenut apua ulkopuolisilta tahoilta, erilaisilta ammattiauttajilta. Joillekin naisille hakeutuminen ammattiauttajien pariin oli kuitenkin epäonnistunutta ja he eivät olleet saaneet minkäänlaista apua, vaan heidät oli saatettu suoranaisesti käskeä pois. Aggressiivisia tunteita tunteva tai lapsiaan pahoinpitelevän äitien oli vaikea kääntyä ammattiauttajien puoleen huostaanottopelon vuoksi. Naisilla oli myös omia itsenäisiä keinoja pyrkiä lopettamaan väkivaltakäyttäytyminen. Naiset pyrkivät välttämään sellaisia tilanteita ja ihmisiä, joissa ja joiden seurassa väkivaltainen käytös saattaisi nousta pintaan. Aineistossa kerrottiin myös tavoista etsiä sijaistoimintaa ja tapoja purkaa aggressioita. Näitä olivat muun muassa fyysinen rasitus ja erimuotoinen itsetutkiskelu. Väkivallan lopettamisen katsottiin kuitenkin olevan itsestä kiinni ja oma päänsisäinen narratiivi.

The focus of this research is women’s use of physical violence. I study women’s stories of their violence through in-depth interviews and written stories. The interview data consist of interviews conducted to female violent offenders (N=13) and clients of family counselling centers (N=4). I collected written stories of women’s violence through announcements in four magazines and 15 women sent their stories. The research is qualitative and has an abductive approach. More precisely, I analyse women’s ways to justify their violence, women’s emotions attached to their use of violence and women’s ways to desist from violent behavior. The main theoretical concepts are violence and agency. Justification, emotions and desistance are different forms of agency. I also rely on an earlier criminological theory on neutralisation of criminal behavior.

The data consist of very different forms of violence. There were 26 women who told or wrote about violence against their partners. Violence against children was told by 11 women. Violence against partners and children were the biggest groups of violence by number. Additionally, women were violent against other familiar women, other familiar men and one woman was violent at her workplace. Moreover, women told about violence against their own mothers, aunts and unknown people. One woman was violent against her pet. Different forms of violence were overlapping and one woman could tell about different forms of violence against various people.

There were two main forms of partnership violence. One was self-defence and violent resistance of male partner’s violence and the other one was women’s initiative of violence which was not tied to man’s violence. Violence against one´s own children was justified by tiredness in everyday life, for example the baby cried a lot and did not sleep well. The other way to justify it was to see violence as a normal part of children’s education and as a physical punishment. Other ways to justify violence were substance use, different kinds of illnesses and personality disorders, one’s own short-tempered character, the normality of violence in certain subcultures and jealousy and therefore violence against other women.

The main emotions that were attached to one´s own violence were shame and guilt. Violence was not considered appropriate to women. Shame and guilt were results of the damage and harm that violence had caused, losing one’s own control and breaking the norms of traditional womanhood. There were, anyhow, also positive emotions attached to the use of violence. One could experience feelings of control and ruling and power while committing violence. Violent behavior could also construct the image of a hard woman. Some of the women did not attach any special feelings or they did not know how to name the feelings.

Women’s attempts to stop violent behavior were various. Some women felt that it was one incidental act that would not be repeated and therefore there was no need to seek outside help. However, the first step to end violence was to admit it and take responsibilty of what one had done. Some of the women had sought help from professionals. Often, a woman had sought help to other problems, such as substance abuse and depression, and not directly to violence. Violence had come up through continuing contacts with professionals or the woman had been able to end the violence after getting help in her life in general. For some women it was unsuccesful to get help and they could even be turned away from professionals. Those mothers who had aggressive feelings towards their children or who had been violent against them could not ask for help because of the fear of losing their children. Women had also their own, independent ways to stop violent behavior. They tended to avoid such situations where they might be violent and such people with whom they might be violent. The data also told about finding different ways to act and discharge aggressions. These were, for example, physical exercise and different kinds of self-reflections. To end their own violence was seen, however, to start from the woman itself and to be an inner narrative.