The Reinvention of the Round Table: Literary Adaptations Throughout the Arthurian Legends

Abstract

The aim of this thesis is to find out how literary adaptations have shaped and developed the Arthurian narrative from its earliest forms into what it is today. The Arthurian narrative as we know it today is actually a patchwork of multiple, individual literary works and is a notable example of medieval literature. In a prototypical Arthurian narrative, Arthur manages to pull out the Sword in the Stone and is crowned king, establishes his kingdom and the Knights of the Round Table and encounters adversity with them at his side and finally falls in battle in Camlann. However, these familiar plot elements are originally separate narratives, but were based on the same narrative conventions. The current elements of King Arthur and the Arthurian narrative was formed through these individual adaptations by a myriad of authors. The Arthurian genre was eventually developed through the efforts of these individual authors. There was no authorative body that could have owned in the earliest stages of the Arthurian literary scene that could have claimed ownership of it, nor regulate what the contents of an Arthurian text should be. Instead, the authors eventually established the Arthurian genre conventions through adaptations that reprised the same popular narrative elements of earlier works and omitted elements that were not appealing enough. This entire phenomenon is an example of intertextuality, or the communication between literary works. Certain narratives are adapted further by different authors, who extends the original narrative further with their own versions. Over time these narratives may achieve great popularity and eventually the reoccurring plot elements of these adaptations begin to become established as central elements of an Arthurian narrative. There are three main methods of adaptation; expansion, reprisal and reinvention. Expansion introduces new narrative elements that were absent from earlier narratives, such as through the creation of new characters and storylines. Reprisal is mainly the repetition of an earlier narrative without any substantial changes or additions, but performs the important functions of reinforcing certain narratives and their contents. Reinterpretation approaches earlier narratives from a different viewpoint, which generally alters the content of the texts in a substantial manner, for example T.H. White’s 1958 adaptation has a more pacifistic approach than earlier works. However, I wish to highlight the fact that there more than one form of adaptation present in a literary adaptation. A literary adaptation’s main form of adaptation is then determined by a given text’s ultimate goal and purpose. The conclusions of this thesis show that the modern Arthurian legends are indeed the result of multiple authors’ handiwork. Geoffrey of Monmouth (1100–1154) had established the Anglophonic Arthurian literary tradition c. 1136 by attributing the name “Arthur” to the unnamed Romano-Briton victor of the Battle of Badon in his Historia Regum Britanniae. Geoffrey had expanded upon an earlier author’s work, Nennius’ Histora Brittonum, where the victorious war leader was originally unnamed. Geoffrey’s work inspired numerous contemporary authors to produce additional chivalric narratives, such as Chrétien de Troyes (1130–1191), further expanded Arthur’s court and introduced key characters such as Lancelot, who is absent from Geoffrey’s work. The Arthurian legends of today is largely based on Sir Thomas Malory’s (1405–1471) adaptation from the Late Middle Ages. Malory had collected many of the popular but scattered Arthurian narratives into a more coherent compilation, the Le Morte d’Arthur (1485). However, Malory did not invent anything substantially new into the narrative and mainly reprised the contents of the earlier narratives. Modern adaptations of Malory’s work are for example, Mark Twain’s A Connecticut Yankee in King Arthur’s Court (1889), T.H. White’s The Once and Future King (1958) and Marion Zimmer Bradley’s The Mists of Avalon (1983). Twain’s adaptation is a more satirical adaptation of Malory’s work, whereas White’s adaptation is more pacifistic in comparison to the original work. Zimmer Bradley’s adaptation approaches the Arthurian legends from a more feminist point of view, which aimed to provide a voice for the female characters of the Arthurian legends, who were thus far more shallow and largely subordinated compared to the male characters. Adaptation and the innovations that it provides to earlier works continues till this day. In addition to literature, the Arthurian legends have even been adapted into movies and videogames.

Tässä tutkielmassa pyritään selvittämään miten erinäiset sovitukset ovat muokanneet ja kehittäneet arturiaanista tarua varhaisemmista versioista nykyiseen muotoonsa. Nykyaikainen arturiaaninen kertomus on itse asiassa useamman eri kirjailijoiden teoksien kooste. Kuningas Arthurin ja hänen Pyöreän pöydän ritareidensa taru on huomionarvoinen esimerkki keskiaikaisesta tarukirjallisuudesta. Tyypillisessä arturiaanisessa kertomuksessa Arthur vetää kuuluisan miekan kivestä ja kruunataan kuninkaaksi, myöhemmin hän joutuu ritareidensa kanssa erinäisiin seikkailuihin ja lopulta saa surmansa Camlannin taistelussa. Nämä tutut kertomukset ovat kuitenkin alun perin erillisiä taruja, mutta perustuivat samaan tarumaailmaan. Kuningas Arthurin ja arturiaanisen kirjallisuuden nykyiset piirteet syntyivät lukuisien eri kirjailijoiden adaptaatioden eli sovituksien työn tuloksena.

Arturiaaninen genre eli kirjallisuuden laji kehittyi itsenäisten kirjailijoiden sovituksien myötä. Varhaisessa arturiaanisessa kirjallisuudessa ei ollut minkäänlaista virallista auktoriteettiä, joka olisi voinut omistaa ja säädellä mikä on oikein tai väärin teoksien sisällöissä, tai määrittää mitä lajityyppiin kuuluu. Sen sijaan kirjailijat perustivat vähitellen arturiaanisen lajityypin jatkosovittamalla ja levittämällä suosittuja kertomuksia ja juonenpiirteitä. Myös epäsuositut piirteet karsiutuvat vähitellen tämän kautta. Tämä koko ilmiö on esimerkki intertekstuaalisuudesta, eli tekstien (ja kirjailijoiden) välisiin vuorovaikutuksiin. Suositut kertomuksen saavat jatkoa erinäisten tekijöiden toimesta, jotka sovittavat lähdekertomuksista omia jatko-osiaan. Ajan myötä nämä saattavat levitä suureen suosioon ja tiettyjen juonenpiirteiden jatkuva toistaminen vähitellen vakiinnuttaa ne keskeiseksi osaksi arturiaanista kertomusta. Sovituksen muotoja on ilmennyt kolme: laajennus, toisto ja uudelleentulkinta. Laajennuksessa kehitetään uutta sisältöä, jota ei ollut aikaisemmissa teoksissa, kuten uusia hahmoja tai juonia. Toistossa taas aikaisempaa teosta toistetaan uudelleen miltei kokonaisuudessaan, eikä sovituksessa kehitetä mitään merkittävän uutta, mutta toteuttaa tärkeän tehtävän aikaisemman teoksen sisällön vakiinnuttamisen lajityypin kannalta. Uudelleentulkinnassa taas lähestytään aikaisempia teoksia uudesta näkökulmasta, joka usein muuttaa teoksen sisältöä suuresti kuten esimerkiksi T.H. Whiten 1958 sovitus on pasifistisempi sisällöltään kuin alkuperäiset teokset. Muistuttanen kuitenkin, että sovituksissa ilmenee enemmän kuin yksi näistä kolmesta menetelmistä, mutta teoksien lopulliset päämäärät määrittävät niiden pääasiallisen sovituksen muodon.

Tutkielman loppupäätelmissä käy ilmi, että nykyaikainen arturiaaninen taru todellakin on useamman eri kirjailijan työn tulosta. Geoffrey Monmouthiläinen (1100–1154) perusti englanninkielisen arturiaanisen perinteen noin vuonna 1136 nimeämällä Badonicuksen taistelun voittaneen johtajan Arthuriksi Historia Regum Britanniae -teoksessaan. Geoffreyn teos laajensi aikaisemman kirjoittajan, Nenniuksen, Histora Brittonum -teosta, jossa kyseinen roomalais-brittiläinen johtaja oli alun perin jäänyt nimeämättä. Geoffreyn teoksen ritarilliset teemat innostivat useita muita sen ajan kirjailijoita luomaan lisää ritarillisia kertomuksia, kuten Chretien de Troyes (1130–1191) muun muussa loi Lancelotin, jota ei alun perin ollut Geoffreyn teoksessa mukana. Troyesin teoksen suosion myötä Lancelotista on muodostunut keskeinen hahmo arturiaanisessa tarinankerronnassa ajan saatossa. Nykypäivän arturiaaninen taru on pitkälti Sir Thomas Maloryn (1405–1471) myöhäiskeskiaikaisen sovituksen mukainen. Malory oli koonnut hajanaisista arturiaanisista kertomuksista yhtenäisemmän kokonaisuuden Le Morte d’Arthurin (1485). Hän ei kuitenkaan kehittänyt mitään merkittävän uutta sisältöä, tällöin hänen teoksensa vain toisti aikaisempien teoksien sisältöä. Nykyaikaisemmat sovitukset Maloryn teoksesta ovat esimerkiksi Mark Twainin A Connecticut Yankee in King Arthur’s Court (1889), T.H. Whiten The Once and Future King (1958) ja Marion Zimmer Bradleyn The Mists of Avalon (1983). Twainin teos on satiirisempi versio Maloryn teoksesta, kun taas White on pasifistisempi versio alkuperäisen sotaisuuteen nähden. Zimmer Bradleyn teos taas lähestyy arturiaanista tarua feministisemmästä näkökulmasta, jonka päämääränä on antaa enemmän puheenvuoroja arturiaanisten tarujen naishahmoille, jotka ovat tähänasti jääneet varsin pinnallisiksi ja alistetuiksi hahmoiksi verrattuna tarujen mieshahmoihin. Sovittaminen ja sen tuomat uudistukset aikaisempiin teoksiin jatkuvat tänä päivänäkin. Arturiaanista tarua sovitetaan nykyään kirjallisuuden lisäksi jopa elokuviksi ja videopeleiksi.