"Olipa kerran kansainvälinen politiikka..." Poeettinen narratiivi toiseuden institutionalisoitumisesta tieteenalan epistemologiaan
PUUMALA, EEVA (2005)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
PUUMALA, EEVA
2005
Kansainvälinen politiikka - International Relations
Yhteiskuntatieteellinen tiedekunta - Faculty of Social Sciences
Hyväksymispäivämäärä
2005-12-12Tiivistelmä
Hakutermit:
toiseus, tieto, valta, kansainvälinen politiikka, narratiivi
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansainvälisen politiikan praksiksen alla olevan tietämisen historiaa, oppialan vallitsevaa epistemologiaa, jonka varaan se on kehittynyt. Pyrkimyksenä on tarkastella kriittisesti taidetta ja tiedettä yhdistelemällä kansainvälisen politiikan käsitemaailmaa, sen tuottamaa tietoa ja erityisesti toiseuden saamaa roolia tiedontuottamisessa. Lyhyesti sanottuna tutkimuksessa tarkastellaan toiseuden institutionalisoitumista kansainvälisen politiikan epistemologiaan. Teoreettinen viitekehys pohjautuu selvimmin poststrukturalismiin ja Michel Foucault’n genealogia-ajatteluun hyödyntäen erityisesti vallan, kurin ja diskurssin käsitteitä. Tutkimuksessa omaksuttu narratiivinen ote mahdollistaa kansainvälisen politiikan hahmottamisen moniulotteisena ja -selitteisenä kertomuksena. Kansainvälisen politiikan tieteenalanarratiivia ja sen epistemologisia taustaoletuksia tarkastellaan peilaamalla hegemonista diskurssia edustavaa Kenneth Waltzin teosta Theory of International Politics marginaaliin sijoittuvaan Achille Mbemben kirjaan On the Postcolony.
Tutkimuksessani toiseus määritellään institutionalisoituneeksi ajattelun tavaksi; toiseuden instituutioksi. Tämä instituutio muokkaa ja ohjaa tiedon tuottamista ja kansainvälis-poliittista tutkimusta ja sen ilmentymistä tarkastellaan aineistoteosten kautta. Oppialaa on sen synnystä asti leimannut tietty vastakkainasettelullisuus. Kun lisäksi perustavat paradigmat ja teoriat pitävät edelleen hallussaan nimikettä valtavirta, on niiden kautta tieteenalalle muodostunut oma kuulumisen logiikkansa ja puhumisen tapansa. Tätä olen tutkimuksessani nimittänyt hegemoniseksi diskurssiksi, jonka vallan muoto toiseuden instituutio on. Valtavirran ulkopuolisten epistemologioiden kahleet ovat erilaisia kuin läntisen epistemologian ja intellektuellin kohtaamat ajattelun kahleet. Tieteenalalle ne voisivat tuoda täydentäviä, uusintavia ja poikkeavia tietämisen tapoja, sen sijaan että ne nykyisellä tavalla marginalisoitaisiin tai kesytettäisiin osaksi hegemonista diskurssia. Vaikka vastanarratiivit eivät omaksuisikaan kokonaisvaltaisesti tieteenalan dominoivia epistemologisia rajoja, ne eivät toisaalta voi jättää niitä myöskään täysin huomiotta.
Totunnaisuudesta eroon pyrkivän asenteen omaksuminen on pakottanut käsittelemään myös tietäjän ja subjektin paikkaa tutkimuksessa. Olen pyrkinyt venyttämään ja paikoin jopa rikkomaan paitsi omia rajoitteitani, niin myös tieteenalan rajoja. Siten tutkimukseni liikkuu osittain aivan kansainvälispoliittisen diskurssin rajoilla, ehkä paikoin uhkaa asettua sen ulkopuolellekin. Tämä positio on nähdäkseni kuitenkin mahdollistanut syvemmän ymmärryksen kehittymisen ja tarkemman genealogisen analyysin kuin mitä muutoin olisin saavuttanut. Sen kautta vallan materiaalisten vaikutusten ja diskurssin tuottavuuden tarkastelu sekä ruumiillisuuden käsitteen kytkeminen kansainväliseen politiikkaan ovat mahdollistuneet. Tutkimukseni ei pyri nostamaan uutta narratiivia kritikoimani tilalle, vaan luomaan katsauksen tieteenalan sisäiseen dynamiikkaan ja siihen kulttuuriseen sfääriin, johon tiedon tuottaminen perustuu. Samalla työ on kuitenkin myös eräänlainen henkilökohtainen identiteettiprojektini.
toiseus, tieto, valta, kansainvälinen politiikka, narratiivi
Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kansainvälisen politiikan praksiksen alla olevan tietämisen historiaa, oppialan vallitsevaa epistemologiaa, jonka varaan se on kehittynyt. Pyrkimyksenä on tarkastella kriittisesti taidetta ja tiedettä yhdistelemällä kansainvälisen politiikan käsitemaailmaa, sen tuottamaa tietoa ja erityisesti toiseuden saamaa roolia tiedontuottamisessa. Lyhyesti sanottuna tutkimuksessa tarkastellaan toiseuden institutionalisoitumista kansainvälisen politiikan epistemologiaan. Teoreettinen viitekehys pohjautuu selvimmin poststrukturalismiin ja Michel Foucault’n genealogia-ajatteluun hyödyntäen erityisesti vallan, kurin ja diskurssin käsitteitä. Tutkimuksessa omaksuttu narratiivinen ote mahdollistaa kansainvälisen politiikan hahmottamisen moniulotteisena ja -selitteisenä kertomuksena. Kansainvälisen politiikan tieteenalanarratiivia ja sen epistemologisia taustaoletuksia tarkastellaan peilaamalla hegemonista diskurssia edustavaa Kenneth Waltzin teosta Theory of International Politics marginaaliin sijoittuvaan Achille Mbemben kirjaan On the Postcolony.
Tutkimuksessani toiseus määritellään institutionalisoituneeksi ajattelun tavaksi; toiseuden instituutioksi. Tämä instituutio muokkaa ja ohjaa tiedon tuottamista ja kansainvälis-poliittista tutkimusta ja sen ilmentymistä tarkastellaan aineistoteosten kautta. Oppialaa on sen synnystä asti leimannut tietty vastakkainasettelullisuus. Kun lisäksi perustavat paradigmat ja teoriat pitävät edelleen hallussaan nimikettä valtavirta, on niiden kautta tieteenalalle muodostunut oma kuulumisen logiikkansa ja puhumisen tapansa. Tätä olen tutkimuksessani nimittänyt hegemoniseksi diskurssiksi, jonka vallan muoto toiseuden instituutio on. Valtavirran ulkopuolisten epistemologioiden kahleet ovat erilaisia kuin läntisen epistemologian ja intellektuellin kohtaamat ajattelun kahleet. Tieteenalalle ne voisivat tuoda täydentäviä, uusintavia ja poikkeavia tietämisen tapoja, sen sijaan että ne nykyisellä tavalla marginalisoitaisiin tai kesytettäisiin osaksi hegemonista diskurssia. Vaikka vastanarratiivit eivät omaksuisikaan kokonaisvaltaisesti tieteenalan dominoivia epistemologisia rajoja, ne eivät toisaalta voi jättää niitä myöskään täysin huomiotta.
Totunnaisuudesta eroon pyrkivän asenteen omaksuminen on pakottanut käsittelemään myös tietäjän ja subjektin paikkaa tutkimuksessa. Olen pyrkinyt venyttämään ja paikoin jopa rikkomaan paitsi omia rajoitteitani, niin myös tieteenalan rajoja. Siten tutkimukseni liikkuu osittain aivan kansainvälispoliittisen diskurssin rajoilla, ehkä paikoin uhkaa asettua sen ulkopuolellekin. Tämä positio on nähdäkseni kuitenkin mahdollistanut syvemmän ymmärryksen kehittymisen ja tarkemman genealogisen analyysin kuin mitä muutoin olisin saavuttanut. Sen kautta vallan materiaalisten vaikutusten ja diskurssin tuottavuuden tarkastelu sekä ruumiillisuuden käsitteen kytkeminen kansainväliseen politiikkaan ovat mahdollistuneet. Tutkimukseni ei pyri nostamaan uutta narratiivia kritikoimani tilalle, vaan luomaan katsauksen tieteenalan sisäiseen dynamiikkaan ja siihen kulttuuriseen sfääriin, johon tiedon tuottaminen perustuu. Samalla työ on kuitenkin myös eräänlainen henkilökohtainen identiteettiprojektini.