Kohtaamisia elämän poluilla – Lapset ja vanhukset saman katon alla

Abstract

Hyvinvointiyhteiskuntamme järjestämät erilaiset lasten- ja vanhustenpalvelut on perinteisesti toteutettu omissa toimintaympäristöissään, suosien näin asiakasryhmittäin eriytyneitä omia laitoksiaan. Ajallemme tyypillinen ilmiö on, että syntyvyyden laskiessa pikkulapsiväestön suhteellinen osuus väestöstä on jatkuvasti vähentynyt ja vanhusten osuus kasvanut.

Diplomityössä tarkastellaan, miten näiden kahden ihmisen ikäkaaren ääripäissä sijaitsevien ryhmien sijoittaminen samaan toimintaympäristöön käytännössä onnistuisi, ja minkälaisia asioita on syytä huomioida suunnitellessa tiloja lapsille ja vanhuksille. Työn pääpaino on lapsissa ja päiväkotisuunnittelussa, ja työn lähestymistapa lähtökohtaisesti poikkitieteellinen. Työssä annetaan paljon tilaa ja painoarvoa kehityspsykologian näkemyksille lasten kehitysvaiheista, kuten myös päivähoidolle lapsen kokemuksena. Myös tietty yhteiskuntakriittisyys on työssä läsnä. Aihealueen valinta on versonut tekijän aikaisemmasta sosiaalialan ammattikorkeakoulututkinnosta ja vuosien sijaiskokemuksista pääkaupunkiseudun päiväkodeissa.

Helsingissä lievästi muistisairaat kotonaan asuvat vanhukset voivat osallistua päivätoimintaan, jota toteutetaan keskimäärin 8-16 vanhuksen päivätoimintayksiköissä. Työn suunnitelmaosuudessa on suunniteltu korttelitalo, jonka yhteydessä toimii lasten päiväkoti ja vanhusten päivätoimintayksikkö. Työssä punnitaan ratkaisusta seuraavia haasteita ja mahdollisuuksia. Suunnittelutyö on tilaratkaisuiltaan yksityiskohtainen, mutta esimerkiksi rakennustekniset yksityiskohdat on jätetty tarkastelun ulkopuolelle.

Työn yhteenvetona voidaan todeta, että vanhusten ja lasten palveluiden sijoittamisessa samaan rakennukseen on omat haasteensa, mutta myös paljon konkreettisia hyötyjä. Suurin este lasten ja vanhusten sijoittamiselle yhteiseen toimintaympäristöön ovat pinttyneet käsitykset yhteiskunnallisten hoiva- ja kasvatusympäristöjen luonteesta.