Imaginative, Immersive and Interactive Engagements. The Rhetoric of Worldbuilding in Contemporary Speculative Fiction

Abstract

Väitöskirja käsittelee spekulatiivisen fiktion merkityksellisyyttä. Kuinka tarkastella analyyttisesti sitä, miten spekulatiiviset teokset – fantasia- ja tieteisfiktio – puhuttelevat meitä? Miksi jopa hyvin kaukaisiin, outoihin ja mahdottomiin maailmoihin sijoittuvat teokset on mahdollista kokea merkityksellisiksi? Väitöskirjan päähavainto on, että maailmanrakentaminen (worldbuilding) kuuluu spekulatiivisen fiktion keskeisimpiin retorisiin ja kommunikatiivisiin keinoihin. Tutkimus osoittaa lisäksi, että eri mediumien rajat ylittävänä keinona maailmanrakentamista voidaan pitää yhtenä spekulatiivista fiktiota genrenä määrittävistä piirteistä.

Tutkimuksen kohteena on kattava valikoima erilaisia nykyaikaista spekulatiivista fiktiota edustavia teoksia: niin romaaneja, digitaalisia pelejä, elokuvia, televisiosarjoja kuin fanifiktiotarinoitakin. Valitun aineiston tarkoituksena on paitsi havainnollistaa spekulatiivisen fiktion keskeisiä piirteitä, myös ohjata teoreettisia keskusteluja uusille urille deskriptiivisen poetiikan hengessä. Tärkeimmät teoreettiset keskustelukumppanit työssä ovat retorinen ja transmediaalinen kertomuksentutkimus. Ne ovat tähän saakka pitkälti rajoittuneet kaunokirjallisuuden – ja vieläpä hyvin tietynlaisen kaunokirjallisuuden – tutkimukseen spekulatiivisen fiktion ja muiden mediumien jäädessä käsittelyn ulkopuolelle. Tutkimuksen lähtöajatuksena onkin se, että kertomuksentutkimuksen välineistö voi nostaa spekulatiivisen fiktion retoriikasta ja poetiikasta esiin jotakin olennaista, kun taas tämän välineistön kohteena harvemmin ollut aineisto voi puolestaan hioa ja täydentää teoriaa.

Aineiston ja teorian vuoropuhelu tiivistyy työlle keskeisessä maailmanrakentamisen käsitteessä. Väitöskirja haastaa ja täydentää niin narratologisen kuin spekulatiivisen fiktion tutkimuksenkin vakiintuneita tapoja käyttää käsitettä. Ontologisiin ulottuvuuksiin painottuvan maailman ”luomisen” tutkimisen tai maailmojen ”ymmärtämiseen” keskittyneen kognitiivisen tarkastelun sijasta maailmanrakentaminen nähdään retorisena ja kommunikatiivisena keinona, jolla spekulatiiviselle fiktiolle tyypillisiä ideoita tai ajatuskokeita käsitellään ja jonka avulla käyttäjät – lukijat, pelaajat sekä katsojat – osallistetaan niiden työstämiseen.

Maailmanrakentamiseen keskittyvä pääargumentti on jaettu työssä kolmeen käsittelyosaan, jotka tarkastelevat erilaisia osallistumisen tai osallisuuden muotoja: kuvittelua, immersiota ja vuorovaikutteisuutta. Näin ollen maailmanrakentaminen nähdään keinona tai kehyksenä, joka sekä jäsentää fiktiivisten teosten luomista että ohjaa käyttäjiä lähestymään työtä tietynlaisilla tavoilla. Ensimmäinen osa (luvut 1–3) esittää, että tällaisena keinona maailmanrakentaminen tarjoaa mahdollisuuden niin ideoihin keskittymiseen kuin mielikuvituksen eri puolien yhdistämiseen erityislaatuisella tavalla. Spekulatiivinen maailmanrakentaminen yhdistää fiktiivisten hahmojen, tapahtumien ja paikkojen luovan kuvittelun rationaaliseen ja systemaattiseen, tulevaisuuteen suuntautuvaan prosessiin. Tämän ohella kaikelle fiktiolle ominainen kaksitasoisuus – teoksen keinotekoisuuden ja mahdollisesti olemassa olevien kuvitelmien rinnakkaisuus – määrittyy olennaiseksi osaksi maailmanrakentamisen retoris-kommunikatiivista ulottuvuutta. Toisessa osassa (luvut 4–6) tarkastellaan maailmanrakentamista dynaamisena prosessina teoksen ja sen käyttäjän välillä. Immersio näyttäytyy tältä pohjalta yhtä lailla aktiivisena toimintana, jossa käyttäjä sekä arvioi maailman kehyksiä kuin käyttää niitä hyväkseen teokseen uppoutuessaan. Spekulatiivisen maailmanrakentamisen retorinen potentiaali tiivistyykin siihen, kuinka käyttäjät yhtäaikaisesti sekä kuvittelevat vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia maailmakonstruktioiden avulla että kriittisesti tarkastelevat tapoja, joilla tämä kuvittelu mahdollistuu. Lopulta kolmannessa osassa (luvut 7–8) esitetään, että kaksitasoinen tarkastelu voi auttaa meitä ymmärtämään paitsi spekulatiivisen fiktion genreä, myös sitä, kuinka digitaalinen media on muuttanut tapaamme lähestyä ja käyttää fiktiivisiä teoksia. Vuorovaikutteisuuden analyysi keskittyykin siihen, kuinka ymmärrystä maailmoista konstruktioina ja prosesseina hyödynnetään luotaessa uusia teoksia transmediaalisissa konteksteissa. Tätä kautta tarkasteluun nostetaan tapoja, joilla ”kanoniset” maailmat eroavat fanien tekemistä ”fanonisista” maailmoista retoris-kommunikatiivisilta tavoitteiltaan.

Väitöskirja osoittaa spekulatiivisen fiktion ja kertomuksentutkimuksen vuoropuhelun hyödyt: spekulatiivinen fiktio laajentaa käsitystämme siitä, mitä fiktiiviset teokset voivat käsitellä ja missä niiden viehätys piilee, kun taas kertomuksentutkimus auttaa spekulatiivisen fiktion retoris-kommunikatiivisten erityispiirteiden jäsentämisessä. Lisäksi tutkimus esittää, että maailmanrakentaminen on yksi nykykulttuurin dominanteista piirteistä, jonka merkittävyyttä digitaalisen mediumin nousu on vahvistanut. Spekulatiivisen fiktion pohja tunnetusti on ideoissa, ja tämä työ todistaa, että niiden työstäminen ja työstämiseen osallistuminen voivat olla sekä nautinnollisia että vallankumouksellisia prosesseja.

The dissertation addresses the relevance and purpose of speculative fiction. How can we analytically examine the ways speculative fiction – fantasy and science fiction – can speak to us? Why is it possible to find relevance in works of fiction dealing with distant, strange and impossible worlds, events and characters? The main finding of the dissertation is that worldbuilding is among the most fundamental rhetorical and communicative practices of speculative fiction. Furthermore, the dissertation proves that as a practice that transcends medial boundaries, worldbuilding is one of the features that define speculative fiction genre.

The case studies of the dissertation present a wide variety of contemporary speculative fiction from novels to digital games, films, television shows and fanfiction stories. They have been chosen not only to illustrate the poetics of speculative fiction but also to guide theoretical debates into new territories in the spirit of descriptive poetics. The principal theoretical frameworks are rhetorical and transmedial narratology. Until now, they have largely drawn both their case studies and analytical concepts from literary fiction – and a very particular kind of literary fiction – while speculative fiction and other media have been overlooked. In this regard, the starting point of the dissertation is that the theoretical apparatus of narratology can effectively highlight features and questions relevant to speculative fiction, while material that is new to the apparatus can, in turn, refine and complement the theory.

The dialogue between the case studies and the theory, described above, is brought to the fore through the concept of worldbuilding. The dissertation challenges and complements the established ways of using the concept both in narratology and in speculative fiction research. Worldbuilding is defined as a rhetorical and communicative practice instead of focusing on the ontologically oriented analysis of “creating” a world or on the cognitively informed approach emphasising “making sense” of worlds. Instead, the practice of worldbuilding is suited for introducing ideas or thought experiments central to speculative fiction and for engaging the users – readers, players and viewers – to work out these ideas and experiments.

The main argument on worldbuilding has been divided into three sections that address different ways of engaging with works of fiction: imagination, immersion, and interaction. Worldbuilding is, thus, seen as a practice that guides both the creation of works of fiction and the ways the users approach the works. The first section (Chapters 1–3) outlines worldbuilding as a distinct practice of emphasising ideas and enabling different uses of imagination to come together. Speculative fiction combines the creative imagining of fictional characters, events and locations with the rational and systematic process of prospecting into what is to come. In addition to this, the double-layered quality of fiction – the simultaneous awareness of the artifice and the possibly existing dimensions of the work at hand – is seen as a fundamental quality of worldbuilding as a rhetorical and communicative practice. The second section (Chapters 4–6) addresses worldbuilding as a dynamic process between the work and the user. Immersion is, therefore, defined as a similarly dynamic activity, where the user both apprehends the framework and uses it. The rhetorical potential of worldbuilding is located into the simultaneous processes of engaging the users to imagine alternatives as well as possibilities by means of world models and handing them tools to reflect on the ways this is done. Finally, the third section (Chapters 7–8) suggests that such a twofold approach to worldbuilding can be used to explore the ways digital media has influenced our understanding and engagement with works of fiction. The analysis of interactivity focusses on the way the apprehension of worlds both as constructs and processes can be used in introducing new instalments to transmedial contexts. Thus, the ways “canonical” worlds differ from fan-created “fanonical” worlds in their rhetorical and communicative goals are brought to light for discussion.

All in all, the dissertation attests to the benefits of creating a dialogue between speculative fiction and narratology: speculative fiction widens our understanding of what fiction is about and what its appeal is, whereas narratology helps to map the distinct rhetorical and communicative practices of speculative fiction genre. Furthermore, the dissertation suggests that worldbuilding is one of the contemporary cultural dominants, which has been gained a strong boost from the rise of digital media. Speculative fiction is fundamentally about ideas, and the dissertation argues that engaging ourselves in creating and working through such ideas can be an enjoyable and revolutionary practice.