Voimaominaisuuksien yhteys urheiluvammariskiin salibandy- ja koripallopelaajilla
Aittokallio, Kaappo (2016)
2016
Lääketieteen lisensiaatin tutkinto-ohjelma - Licentiate's Degree Programme in Medicine
Lääketieteen yksikkö - School of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-06-22
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606282036
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606282036
Tiivistelmä
Joukkuepalloilulajeista salibandy ja koripallo kuuluvat lajeihin, joissa vammojen ilmaantuvuus on korkea. Osa urheiluvammojen riskitekijöistä näissä lajeissa on tunnistettu, mutta voimaominaisuuksien yhteyttä vammariskiin on tutkittu melko vähän. Tieto voimaominaisuuksista urheiluvammojen riskitekijöinä voi auttaa voimavalmennuksen ja huoltavan oheisharjoittelun suunnittelussa ja antaa siten paremmat edellytykset vammojen ehkäisyyn urheilijoilla.
Tämä tutkimus oli osa Tampereen Urheilulääkäriaseman Urheilijan liiketaidot, lihaskunto ja terveys seurantatutkimusta, joka toteutettiin vuosina 2011-2014. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pitkittäisessä etenevässä asetelmassa ensimmäisen vuoden aikana tapahtuvien urheiluvammojen ilmaantuvuutta, tyyppiä, vakavuutta ja yhteyttä urheilijan voimaominaisuuksiin salibandy ja koripallopelaajilla. Tutkimukseen osallistui 98 nais- ja 25 miesurheilijaa Tampereen seudun salibandy- ja koripallojoukkueista. Koehenkilöiden keski-ikä oli 17,6 vuotta. Seurannan aikana tiedot altistusajoista ja vammoista kerättiin etenevästi strukturoiduilla kyselylomakkeilla. Tutkimuslääkäri haastatteli ja tutki vammautuneet pelaajat. Alaraajojen voimaominaisuudet mitattiin ennen seurannan aloittamista. Polven maksimaalinen isokineettinen ojennus- ja koukistusvoima sekä lonkan maksimaalinen isometrinen loitonnusvoima mitattiin molemmista jaloista erikseen. Lisäksi mitattiin yhden toiston maksimi jalkaprässissä.
Seurannan aikana sattui 137 urheiluvammaa. Molemmat lajit huomioiden vammojen ilmaantuvuus tuhatta harrastettua tuntia kohden oli keskimäärin 4,5. Otteluissa ilmaantuvuus oli 43,6 ja harjoituksissa 1,6 / 1000 tuntia. Rasitusvammojen ilmaantuvuus oli 1,6 / 1000 tuntia. Suurin osa vammoista oli äkillisiä nivel-, lihas- tai jännevammoja. Nilkan ja polven vammoja oli eniten. Kolmasosa vammoista oli vakavia. Logistisen regressioanalyysin perusteella takareisi-etureisivoimasuhde alle 70 % lisäsi hieman äkillisten alaraajavammojen (OR = 1,06 , p = 0,032) ja ilman kontaktia tulevien nilkkavammojen (OR = 1,07, p = 0,041) riskiä. Alaselän rasitusvammojen riskiä lisäsi puoliero oikean ja vasemman jalan välillä takareisi-etureisivoimasuhteessa (OR = 1,08, p = 0,042) ja polvenojennusvoimassa (OR = 1,08, p = 0,020).
Jatkossa tulee tutkia satunnaistetussa kontrolloidussa asetelmassa, voidaanko urheiluvammariskiä vähentää, kun seulotaan voimaominaisuuksien suhteen vammariskissä olevat urheilijat ja korjataan harjoittelun avulla näiden urheilijoiden voimantuoton puolierot sekä lihasryhmien välinen epätasapaino.
Tämä tutkimus oli osa Tampereen Urheilulääkäriaseman Urheilijan liiketaidot, lihaskunto ja terveys seurantatutkimusta, joka toteutettiin vuosina 2011-2014. Tutkimuksen tarkoituksena oli tutkia pitkittäisessä etenevässä asetelmassa ensimmäisen vuoden aikana tapahtuvien urheiluvammojen ilmaantuvuutta, tyyppiä, vakavuutta ja yhteyttä urheilijan voimaominaisuuksiin salibandy ja koripallopelaajilla. Tutkimukseen osallistui 98 nais- ja 25 miesurheilijaa Tampereen seudun salibandy- ja koripallojoukkueista. Koehenkilöiden keski-ikä oli 17,6 vuotta. Seurannan aikana tiedot altistusajoista ja vammoista kerättiin etenevästi strukturoiduilla kyselylomakkeilla. Tutkimuslääkäri haastatteli ja tutki vammautuneet pelaajat. Alaraajojen voimaominaisuudet mitattiin ennen seurannan aloittamista. Polven maksimaalinen isokineettinen ojennus- ja koukistusvoima sekä lonkan maksimaalinen isometrinen loitonnusvoima mitattiin molemmista jaloista erikseen. Lisäksi mitattiin yhden toiston maksimi jalkaprässissä.
Seurannan aikana sattui 137 urheiluvammaa. Molemmat lajit huomioiden vammojen ilmaantuvuus tuhatta harrastettua tuntia kohden oli keskimäärin 4,5. Otteluissa ilmaantuvuus oli 43,6 ja harjoituksissa 1,6 / 1000 tuntia. Rasitusvammojen ilmaantuvuus oli 1,6 / 1000 tuntia. Suurin osa vammoista oli äkillisiä nivel-, lihas- tai jännevammoja. Nilkan ja polven vammoja oli eniten. Kolmasosa vammoista oli vakavia. Logistisen regressioanalyysin perusteella takareisi-etureisivoimasuhde alle 70 % lisäsi hieman äkillisten alaraajavammojen (OR = 1,06 , p = 0,032) ja ilman kontaktia tulevien nilkkavammojen (OR = 1,07, p = 0,041) riskiä. Alaselän rasitusvammojen riskiä lisäsi puoliero oikean ja vasemman jalan välillä takareisi-etureisivoimasuhteessa (OR = 1,08, p = 0,042) ja polvenojennusvoimassa (OR = 1,08, p = 0,020).
Jatkossa tulee tutkia satunnaistetussa kontrolloidussa asetelmassa, voidaanko urheiluvammariskiä vähentää, kun seulotaan voimaominaisuuksien suhteen vammariskissä olevat urheilijat ja korjataan harjoittelun avulla näiden urheilijoiden voimantuoton puolierot sekä lihasryhmien välinen epätasapaino.