"Mä näen pelkkää harmaata. Eikä mua kiinnosta olla osa sitä." : Syrjäytymisen multimodaaliset metaforat dokumenttielokuvassa HILTON! Täällä ollaan elämä.
Kangasniemi, Jenni (2016)
2016
Journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Journalism and Communication
Viestinnän, median ja teatterin yksikkö - School of Communication, Media and Theatre
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-06-03
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606101880
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606101880
Tiivistelmä
Syrjäytymisestä on tullut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana poliittinen ja journalistinen iskusana, mutta käsitteen merkityksestä ei vallitse yksimielisyyttä. Kysymys siitä, miten syrjäytymisen ilmiötä tuotetaan diskursiivisesti, on jäänyt marginaaliin. Eräs diskursiivisista mekanismeista, joilla syrjäytymisen kaltaisia abstrakteja ilmiöitä tehdään ymmärrettäväksi, on metafora. Metafora on trooppi, jossa asia A ymmärretään asian B termein, kuten kielikuvassa syrjäytyminen on matka. Metafora on vallankäyttöä: se korostaa ilmiön tiettyjä puolia ja piilottaa toisia.
HILTON! Täällä ollaan elämä (2013) on Virpi Suutarin ohjaama dokumenttielokuva, joka kuvaa itähelsinkiläisessä Nuorisosäätiön vuokratalossa eläviä syrjäytyneitä aikuisia. Elokuva poikkeaa arkisesta uutisvirrasta, sillä se nostaa syrjäytyneet päähenkilöiksi ilman kertojan väliintuloa. Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella, millaisia syrjäytymisen metaforia Suutarin dokumenttielokuvassa rakentuu.
Metaforatutkimuksen juuret ovat lingvistiikassa. Kysymys siitä, kuinka muut moodit eli semioottiset merkityskanavat, kuten musiikki ja tilankäyttö, tuottavat metaforia, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tutkielmani lähtökohtana on multimodaalisuus: ajattelen, että kaikki moodit voivat tuottaa metaforaa. Analysoin, millaisia rooleja eri moodeilla on metaforien rakentumisessa.
Metaforia on tarkasteltu eniten toisistaan irrallisina kielikuvina. Samalla metaforien kasautuminen ja vuorovaikuttaminen on jäänyt sivuosaan. Tutkin, miten yksittäiset metaforat eli mikrometaforat järjestyvät elokuvan tarinarakenteen ympärille laajaksi kommunikatiiviseksi rakenteeksi, megametaforaksi, jota ei voida palauttaa yksittäisiin metaforiin.
Suutarin elokuvassa rakentuvat syrjäytymisen mikrometaforat suljettu tila, ulkoreuna, välitila, fyysinen välimatka, näköalattomuus ja matka ovat vakiintuneita tilallisia metaforia. Ne ovat myös arvolatautuneita: yhteiskunnan keskusta hahmottuu toivotuksi ja syrjäytyminen, reuna-alue, ei-toivotuksi tilaksi. Nonverbaaliset moodit, kuten värit ja tilankäyttö, toimivat mikrometaforien rakennuspalikoina, eräänlaisena taustakankaana. Verbaaliset moodit laululyriikat ja puhe kehystävät ja etualaistavat nonverbaalisten moodien merkitystä.
Tarinan edetessä mikrometaforat järjestyvät matkan megametaforan ympärille. Syrjäytyminen hahmottuu rajanvetoja pakenevaksi välitilaksi, yhtäaikaiseksi osallisuudeksi ja osattomuudeksi. Megametafora toimii kommunikaation välineenä. Se haastaa vallitsevat syrjäytymisen puhetavat ja binääriset rajanvedot syrjän ja yhteiskunnan normatiivisen keskustan välillä.
HILTON! Täällä ollaan elämä (2013) on Virpi Suutarin ohjaama dokumenttielokuva, joka kuvaa itähelsinkiläisessä Nuorisosäätiön vuokratalossa eläviä syrjäytyneitä aikuisia. Elokuva poikkeaa arkisesta uutisvirrasta, sillä se nostaa syrjäytyneet päähenkilöiksi ilman kertojan väliintuloa. Tutkielmani tarkoituksena on tarkastella, millaisia syrjäytymisen metaforia Suutarin dokumenttielokuvassa rakentuu.
Metaforatutkimuksen juuret ovat lingvistiikassa. Kysymys siitä, kuinka muut moodit eli semioottiset merkityskanavat, kuten musiikki ja tilankäyttö, tuottavat metaforia, on jäänyt vähemmälle huomiolle. Tutkielmani lähtökohtana on multimodaalisuus: ajattelen, että kaikki moodit voivat tuottaa metaforaa. Analysoin, millaisia rooleja eri moodeilla on metaforien rakentumisessa.
Metaforia on tarkasteltu eniten toisistaan irrallisina kielikuvina. Samalla metaforien kasautuminen ja vuorovaikuttaminen on jäänyt sivuosaan. Tutkin, miten yksittäiset metaforat eli mikrometaforat järjestyvät elokuvan tarinarakenteen ympärille laajaksi kommunikatiiviseksi rakenteeksi, megametaforaksi, jota ei voida palauttaa yksittäisiin metaforiin.
Suutarin elokuvassa rakentuvat syrjäytymisen mikrometaforat suljettu tila, ulkoreuna, välitila, fyysinen välimatka, näköalattomuus ja matka ovat vakiintuneita tilallisia metaforia. Ne ovat myös arvolatautuneita: yhteiskunnan keskusta hahmottuu toivotuksi ja syrjäytyminen, reuna-alue, ei-toivotuksi tilaksi. Nonverbaaliset moodit, kuten värit ja tilankäyttö, toimivat mikrometaforien rakennuspalikoina, eräänlaisena taustakankaana. Verbaaliset moodit laululyriikat ja puhe kehystävät ja etualaistavat nonverbaalisten moodien merkitystä.
Tarinan edetessä mikrometaforat järjestyvät matkan megametaforan ympärille. Syrjäytyminen hahmottuu rajanvetoja pakenevaksi välitilaksi, yhtäaikaiseksi osallisuudeksi ja osattomuudeksi. Megametafora toimii kommunikaation välineenä. Se haastaa vallitsevat syrjäytymisen puhetavat ja binääriset rajanvedot syrjän ja yhteiskunnan normatiivisen keskustan välillä.