Tiedetoimittaja 2.0. Suomalaiset tiedetoimittajat journalismin murroksessa.
Junttila, Johanna (2016)
2016
Journalistiikan ja viestinnän tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Journalism and Communication
Viestinnän, median ja teatterin yksikkö - School of Communication, Media and Theatre
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-06-02
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606101851
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606101851
Tiivistelmä
Millaiseksi suomalaisten tiedetoimittajien työ on muovautunut, kun mediatalouden realiteetit, yleisön mediankäyttö, verkkoviestinnän ulottuvuudet ja koko journalistisen työn tekemisen tapa ovat yhtä aikaa muuttumassa? Nämä muutokset ovat tuttuja kaikilla journalismin kentillä, mutta tutkimus ei anna kuvaa siitä, miten ne ovat kohdanneet juuri tiedejournalismin Suomessa.
Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suomalaisten tiedetoimittajien kokemuksia omasta työstään journalismin murroksesta. Tiedetoimittajan työ on erikoistoimittamista, ja sillä on omia erityisiä ominaisuuksiaan muihin journalismin alueisiin verrattuna. Tästä voi seurata, että myös journalismin murroksen eri puolet koskettavat tätä erikoisaluetta omalla, juuri tiedejournalismille ominaisella tavalla. Tutkielman tarkoitus on selvittää, mitä suomalaisten tiedetoimittajan työ pitää sisällään 2010-luvun Suomessa ja miten journalismin murros siinä näkyy.
Tutkimuksellinen viitekehys rakentuu tiedejournalismia, tiedetoimittajia ja journalismin murrosta käsittelevästä suomalaisesta ja kansainvälisesti kirjallisuudesta. Keskeinen käsite on tiedetoimittaja, joka hahmottuu tiedejournalismin ja sille läheisen tiedeviestinnän käsitteitä vasten. Empiirisenä aineistona on kymmenen suomalaisen tiedetoimittajan haastattelut, joista haen vastausta tutkimusongelmaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Haastattelujen perusteella tiedetoimittaja osoittautuu professioksi, joka ansaitaan pitkäjänteisellä perehtymisellä, ja positioksi, jossa asiantunteva henkilö välittää tieteellistä tietoa yleistajuisesti ja journalistisesti. Tiedetoimittajan työ on siirtynyt miltei kokonaisuudessaan internetiin, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntämisessä on tiedetoimittajien kokemuksen mukaan kehittämisen varaa. Tiedejournalismiin on Suomessa panostettu mediatalojen säästöistä huolimatta, ja se on löytänyt yleisönsä myös internetissä. Kasvava ilmiö on tiivistyvä vuorovaikutus yleisön kanssa, mikä on paitsi kasvattanut tiedetoimittajan kohtaamaa kritiikkiä, myös tehnyt työstä mielekkäämpää.
Suomalaisten tiedetoimittajien ymmärrys omasta tehtävästään näyttää pysyneen melko vakaana journalismin murroksessa: tärkeintä on valistaa ja viihdyttää yleisöä. Kysymys tiedetoimittajien kyvystä toteuttaa journalismin vahtikoiratehtävää herätti haastateltavissa osin ristiriitaisia tunteita. Tiedetoimittajat kokevat kykynsä vahtia tiedemaailmaa heikoksi, mutta muuttuvassa mediamaailmassa he voivat ottaa roolin internetissä leviävien keskustelujen faktantarkistajina ja vahtikoirina.
Tämä pro gradu -tutkielma tarkastelee suomalaisten tiedetoimittajien kokemuksia omasta työstään journalismin murroksesta. Tiedetoimittajan työ on erikoistoimittamista, ja sillä on omia erityisiä ominaisuuksiaan muihin journalismin alueisiin verrattuna. Tästä voi seurata, että myös journalismin murroksen eri puolet koskettavat tätä erikoisaluetta omalla, juuri tiedejournalismille ominaisella tavalla. Tutkielman tarkoitus on selvittää, mitä suomalaisten tiedetoimittajan työ pitää sisällään 2010-luvun Suomessa ja miten journalismin murros siinä näkyy.
Tutkimuksellinen viitekehys rakentuu tiedejournalismia, tiedetoimittajia ja journalismin murrosta käsittelevästä suomalaisesta ja kansainvälisesti kirjallisuudesta. Keskeinen käsite on tiedetoimittaja, joka hahmottuu tiedejournalismin ja sille läheisen tiedeviestinnän käsitteitä vasten. Empiirisenä aineistona on kymmenen suomalaisen tiedetoimittajan haastattelut, joista haen vastausta tutkimusongelmaan laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Haastattelujen perusteella tiedetoimittaja osoittautuu professioksi, joka ansaitaan pitkäjänteisellä perehtymisellä, ja positioksi, jossa asiantunteva henkilö välittää tieteellistä tietoa yleistajuisesti ja journalistisesti. Tiedetoimittajan työ on siirtynyt miltei kokonaisuudessaan internetiin, mutta sen mahdollisuuksien hyödyntämisessä on tiedetoimittajien kokemuksen mukaan kehittämisen varaa. Tiedejournalismiin on Suomessa panostettu mediatalojen säästöistä huolimatta, ja se on löytänyt yleisönsä myös internetissä. Kasvava ilmiö on tiivistyvä vuorovaikutus yleisön kanssa, mikä on paitsi kasvattanut tiedetoimittajan kohtaamaa kritiikkiä, myös tehnyt työstä mielekkäämpää.
Suomalaisten tiedetoimittajien ymmärrys omasta tehtävästään näyttää pysyneen melko vakaana journalismin murroksessa: tärkeintä on valistaa ja viihdyttää yleisöä. Kysymys tiedetoimittajien kyvystä toteuttaa journalismin vahtikoiratehtävää herätti haastateltavissa osin ristiriitaisia tunteita. Tiedetoimittajat kokevat kykynsä vahtia tiedemaailmaa heikoksi, mutta muuttuvassa mediamaailmassa he voivat ottaa roolin internetissä leviävien keskustelujen faktantarkistajina ja vahtikoirina.