Kasvatuksen paikka suomalaisessa valmennuksessa. Diskurssianalyysi valmentajien kertomuksista.
Ritari, Outi (2016)
Ritari, Outi
2016
Kasvatustieteiden tutkinto-ohjelma - Degree Programme in Educational Studies
Kasvatustieteiden yksikkö - School of Education
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2016-06-01
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606091844
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201606091844
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää kasvatuksen paikkaa sekä sen ilmenemistä osana suomalaista urheilu- ja valmennustodellisuutta. Kasvatus voidaan nähdä urheilu- ja valmennustoimintaan sekä urheilun ilmiöihin liittyväksi, mutta esimerkiksi julkisen keskustelun areenoilla tämän huomioiminen jää hyvin vähäiseksi. Kasvatus nähdään osaksi toimintaa, mutta sen aito ymmärtäminen sekä toteuttaminen kaikessa laajuudessaan nousevat kyseenalaisiksi. Tutkimus ottaakin osaa ajankohtaiseen keskusteluun urheilukulttuurin muutoksista, nostaen esiin kasvatuksen merkitystä sekä laajempaa huomioimista. Tutkimuksen viitekehyksenä toimii sosiaalinen konstruktionismi, jolloin todellisuus nähdään kielellisesti rakennettuna. Tutkimuksen kohteeksi nousevat näin kasvatuspuheiden erilaiset konstruktiot, joiden kautta rakennetaan myös kasvatuksen paikkaa osana urheilu- ja valmennustodellisuutta.
Huomio kohdistuu kielellisesti tuotettuihin todellisuuden kuviin, joiden rakentumista lähdetään tarkastelemaan diskurssianalyysin avulla. Aineisto koostuu eläytymismenetelmällä kerätyistä valmentajien kertomuksista. Valmentajat toimivat henkilöinä, jotka vastaavat kasvatuksen todentumisesta, mutta yhtä lailla osallistuvat kasvatuksen paikan ja ilmenemisen rakentamiseen laajemmassa kulttuurisessa mielessä. Eläytymismenetelmässä osallistujat eläytyvät kuvitteelliseen tilanteeseen suorien kysymyksien sijaan. Tarkoituksena on hahmottaa laajasti erilaisia näkemyksiä kasvatuksesta ja kasvatuksen paikasta, joihin valmentajat nojaavat, ei pyrkiä paljastamaan yhtä ja aitoa urheilutodellisuuden luonnetta. Tarkemmin tutkimuksella lähdetään selvittämään, mitä kasvatuksesta puhutaan, minkälainen paikka sille rakennetaan ja kuinka valmentajat rakentavat kasvatukselle vaihtoehtoisesti suurempaa tai pienempää roolia urheilu- ja valmennustoiminnassa.
Kasvatus liitetään kertomuksissa lasten ja nuorten urheilua koskevaksi. Kasvatuksellinen päävastuu rakennetaan usein vanhemmille, mutta myös valmentaja saa kasvatuksellisia rooleja. Yhtä lailla pelkkä urheilu ja siihen osallistuminen rakennetaan kasvattavaksi. Kasvatusta todennetaankin paljon urheilun tarjoamien positiivisten piirteiden sekä ominaisuuksien kautta ja vain harvoin se saa laajempia merkityksiä kohti urheilijan muuta elämää. Kasvatuksen paikkaa rakennetaan piiloisesti hyväksyen, mutta myös eriyttäen ja välineellistäen se suoritusta palvelevaksi. Lisäksi valmentajat suoraan viittaavat kasvatuksen suurempaan tai pienempään rooliin. Pienempää roolia todennetaan valmennusta ja kasvatusta eriyttämällä, valmennuksen toimiessa ensisijaisena tehtävänä tai korostamalla ammattimaisuutta. Vanhempien kasvatuksellinen päävastuu myös mahdollistaa pienemmän roolin. Toisaalta suurempaa roolia rakennetaan myös vanhemmuuden kautta pakon näkökulmasta, kun vanhemmat siirtävät kasvatustehtävää muille. Suurempi rooli todennetaan lisäksi kasvatuksen perusteluilla ja hyötyjä eritellen sekä liittämällä kasvatus ironisesti kaikki pelaa -ajatukseen ja valmennuksen näkemiseen maailmanparantamisena.
Tulosten perusteella kasvatus sekä sen paikka näyttäytyvät ongelmallisina, jolloin herää kysymys kasvatuksen aidosta ymmärtämisestä tai jopa sen hyväksymisestä osaksi urheilu- ja valmennustoimintaa. Useat konstruktiot jättävät vähän tilaa ja itseisarvoa kasvatukselle osana urheilutoimintaa, kun keskiössä on itse valmennus sekä suoritus ja kilpailu. Toisaalta hyväksyntä herättää kysymään, nousevatko kasvatuksen moninaiset määritelmät sekä eräänlainen jäsentymättömyys pikemminkin vain tiedon ja ymmärryksen jonkin asteisesta puuttumisesta. Kertomuksista nousseet konstruktiot rakentavat kuvaa, jossa kasvatus ei näyttäydy osana urheilu- ja valmennustodellisuutta siinä laajuudessa, jossa sen olisi mahdollista. Lisäksi näkemykset kasvatuksesta sekä sen paikasta vaihtelevat hyvinkin paljon. Tämä kääntääkin huomion muun muassa kohti valmentajakoulutusta sekä urheiluseuroja, yhteisten linjojen ja rakenteiden määrittäjinä.
Huomio kohdistuu kielellisesti tuotettuihin todellisuuden kuviin, joiden rakentumista lähdetään tarkastelemaan diskurssianalyysin avulla. Aineisto koostuu eläytymismenetelmällä kerätyistä valmentajien kertomuksista. Valmentajat toimivat henkilöinä, jotka vastaavat kasvatuksen todentumisesta, mutta yhtä lailla osallistuvat kasvatuksen paikan ja ilmenemisen rakentamiseen laajemmassa kulttuurisessa mielessä. Eläytymismenetelmässä osallistujat eläytyvät kuvitteelliseen tilanteeseen suorien kysymyksien sijaan. Tarkoituksena on hahmottaa laajasti erilaisia näkemyksiä kasvatuksesta ja kasvatuksen paikasta, joihin valmentajat nojaavat, ei pyrkiä paljastamaan yhtä ja aitoa urheilutodellisuuden luonnetta. Tarkemmin tutkimuksella lähdetään selvittämään, mitä kasvatuksesta puhutaan, minkälainen paikka sille rakennetaan ja kuinka valmentajat rakentavat kasvatukselle vaihtoehtoisesti suurempaa tai pienempää roolia urheilu- ja valmennustoiminnassa.
Kasvatus liitetään kertomuksissa lasten ja nuorten urheilua koskevaksi. Kasvatuksellinen päävastuu rakennetaan usein vanhemmille, mutta myös valmentaja saa kasvatuksellisia rooleja. Yhtä lailla pelkkä urheilu ja siihen osallistuminen rakennetaan kasvattavaksi. Kasvatusta todennetaankin paljon urheilun tarjoamien positiivisten piirteiden sekä ominaisuuksien kautta ja vain harvoin se saa laajempia merkityksiä kohti urheilijan muuta elämää. Kasvatuksen paikkaa rakennetaan piiloisesti hyväksyen, mutta myös eriyttäen ja välineellistäen se suoritusta palvelevaksi. Lisäksi valmentajat suoraan viittaavat kasvatuksen suurempaan tai pienempään rooliin. Pienempää roolia todennetaan valmennusta ja kasvatusta eriyttämällä, valmennuksen toimiessa ensisijaisena tehtävänä tai korostamalla ammattimaisuutta. Vanhempien kasvatuksellinen päävastuu myös mahdollistaa pienemmän roolin. Toisaalta suurempaa roolia rakennetaan myös vanhemmuuden kautta pakon näkökulmasta, kun vanhemmat siirtävät kasvatustehtävää muille. Suurempi rooli todennetaan lisäksi kasvatuksen perusteluilla ja hyötyjä eritellen sekä liittämällä kasvatus ironisesti kaikki pelaa -ajatukseen ja valmennuksen näkemiseen maailmanparantamisena.
Tulosten perusteella kasvatus sekä sen paikka näyttäytyvät ongelmallisina, jolloin herää kysymys kasvatuksen aidosta ymmärtämisestä tai jopa sen hyväksymisestä osaksi urheilu- ja valmennustoimintaa. Useat konstruktiot jättävät vähän tilaa ja itseisarvoa kasvatukselle osana urheilutoimintaa, kun keskiössä on itse valmennus sekä suoritus ja kilpailu. Toisaalta hyväksyntä herättää kysymään, nousevatko kasvatuksen moninaiset määritelmät sekä eräänlainen jäsentymättömyys pikemminkin vain tiedon ja ymmärryksen jonkin asteisesta puuttumisesta. Kertomuksista nousseet konstruktiot rakentavat kuvaa, jossa kasvatus ei näyttäydy osana urheilu- ja valmennustodellisuutta siinä laajuudessa, jossa sen olisi mahdollista. Lisäksi näkemykset kasvatuksesta sekä sen paikasta vaihtelevat hyvinkin paljon. Tämä kääntääkin huomion muun muassa kohti valmentajakoulutusta sekä urheiluseuroja, yhteisten linjojen ja rakenteiden määrittäjinä.