Neljän ei-klassisen mieslaulajan resonanssitaktiikat voimakkaassa laulussa Akustinen analyysi ja elektroglottografia

Abstract

Tutkimuksessa pyrittiin selvittämään miespuolisten ei-klassisten laulajien resonanssitaktiikoita sävelalueella, joka sijoittuu rekisterirajan tuntumaan ja yläpuolelle. Aihetta on aiemmin tutkittu runsaasti klassisilla laulajilla sekä jossain määrin ei-klassisilla naislaulajilla. Koehenkilöinä toimi neljä ei-klassisia musiikintyylilajeja edustavaa koulutettua mieslaulajaa. Koehenkilöt lauloivat keskivoimakkaasti tai voimakkaasti yhdeksältä sävelkorkeudelta kolmella englanninkielen sanalla love, let ja leave. Äännöistä tallennettiin akustinen signaali ja elektroglottografia. Ääninäytteiden spektreistä analysoitiin visuaalisesti kahden matalimman resonanssin taajuudet ja elektroglottografialla tallennetusta signaalista neljä äänihuulikontaktia ja sen muutosta kuvastavaa muuttujaa. Visuaalisessa arvioinnissa hyödynnettiin spektreissä näkyvää hälyä, johon syntyy usein korostuma jonkin ääntöväylän resonanssin kohdalle. Tällä menetelmällä resonanssin taajuus oli useimmiten havaittavissa silloinkin, kun se osui kahden osasävelen väliselle alueelle. Tulokset olivat pääosin linjassa aiemman tutkimuksen kanssa. Rekisterirajan yläpuolella vokaaleilla [?:] ja [?:] ääntöväylän ensimmäisen resonanssin tulkittiin vahvistavan äänen toista osasäveltä. Vokaalilla [?:] myös toisen resonanssin virittämisellä ylempien osasävelten tuntumaan saattaa olla vaikutusta tehokkaimman resonanssitaktiikan saavuttamisessa. Vokaalilla [i:] ensimmäinen resonanssi nousi sävelkorkeuden noustessa vältellen päätymistä samalle taajuudelle ensimmäisen osasävelen kanssa. Spektrien perusteella arvioitiin, että [i:]-vokaalilla voisi olla myös mahdollista laskea kolmatta resonanssia lähemmäksi toisen resonanssin taajuutta ja vahvistaa laajempaa sävelaluetta näiden kahden resonanssin yhteisvaikutuksella. Verrattaessa elektroglottografian avulla laskettuja parametreja ja resonanssien viritystä havaittiin, että koehenkilö, joka viritti resonanssit keskimäärin lähemmäksi osasäveliä, omasi keskimäärin pienemmän äänihuulivärähtelyn kontaktiosamäärän kuin koehenkilö, jolla resonanssit sijaitsivat etäämmällä osasävelistä. Sama oli kääntäen nähtävissä resonanssien virityksen ja normalisoidun elektroglottografian ensimmäisen derivaatan maksimiarvon välillä. Resonanssien viritystä lauluäänentuotossa on hyödyllistä tutkia vielä jatkossakin. Tähän mennessä saadut tulokset ovat auttaneet rakentamaan alustavaa teoriaa. Lisätutkimus voisi tarjota uusia laulupedagogisia apuvälineitä ja auttaa ymmärtämään paremmin tähän mennessä käytettyjen harjoitusmenetelmien toimintaperiaatteita.