"Etsikää totuutta faktoista" - Kiinan kommunistisen puolueen kulttuuris-historiallinen legitimiteetti Qiushi-lehden englanninkielisessä versiossa 2009-2014

Abstract

Kiinan kommunistista puoluetta on vaikea enää nykypäivän Kiinassa määritellä kommunistiseksi sanan perinteisessä merkityksessä. Siitä huolimatta että puolue hallitsee radikaalisti muuttunutta markkinataloistunutta yhteiskuntaa, on se kuitenkin onnistunut säilyttämään otteensa vallan kahvassa halliten maailman väkirikkainta valtiota kohdaten suhteellisen vähän vastustusta. Koska Kiinan kommunistinen puolue ei käy jatkuvaa sotaa kansalaisiaan vastaan, on suuren osan kiinalaisista jollain tasolla hyväksyttävä vallitseva yksinpuoluevalta. Yksi osa puolueen menestystä on eittämättä sen kyky luoda talouskasvua ja vakautta. Tällaiset aineelliset hyödyt eivät vielä pelkästään riitä syvemman hallitsemisen oikeutuksen, eli legitimiteetin, luomiseen. Periaatteessa minkälainen valtiomuoto tahansa voisi tuoda maahan vaurautta ja yhteiskuntarauhaa. Näiden saavutuksien lisäksi kommunistinen puolue tarvitsee myös tarpeeksi voimakkaita symboleita sisältävän tarinan omasta erityislaatuisuudestaan. Tutkimus olettaa tämän narratiivin koostuvan tänä päivänä sosialistisen aatteen sijaan merkittävissä määrin Kiinan vanhan kulttuuris-historiallisen perinteen tulkinnoista.

Työni aineistona toimii Kiinan kommunistisen puolueen julkaisema Qiushi-propagandalehti. Vuodesta 2009 eteenpäin myös englanninkielisenä käännösversiona toimiva lehti on sisällöltään tarkasti puolueen vallitsevan ideologian mukainen ja sen artikkelien kirjoittajina on jatkuvasti puolueen korkeimpia johtajia ja virkamiehiä. Puolueen virallisen valtahiearkian sisältä tulevien kirjoittajien lisäksi vähemmistö artikkelien kirjoittajista on puolueelle myötämielisiä akateemikkoja, joiden kirjoittamat artikkelit ovat lehden muun sisällön tavoin tarkasti laadittu perustelemaan puolueen legitimiteettiä. Qiushi-lehden sisällä ei käydä oikeastaan minkäänlaista dialogia, mutta sen sijaan se tarjoaa suoran ja edustavan ikkunan niihin perusteisiin ja tarinoihin, joiden avulla Kiinan kommunistinen puolue pyrkii tietoisesti perustelemaan omaa yksinvaltaansa modernissa Kiinassa kansainväliselle yleisölle. Tutkimuskysymyksekseni muotoutuu tätä myöten se, miten moderni Kiinan kommunistinen puolue käyttää historiaa ja kulttuuria valtansa legitimoimiseen Qiushi-julkaisussa. Tarkastelunäkökulmani pohjaa diskurssianalyysiin, eli niihin puhumisen tapoihin joilla kommunistinen puolue pyrkii muovaamaan sosiaalista todellisuutta Qiushin teksteissä.

Qiushin artikkelien perusteella kulttuuri ja historia ovat molemmat tärkeässä roolissa perusteltaessa kommunistisen puolueen oikeutusta hallita Kiinaa. Kiina kuvataan historiallisessa muinaisuudessaan ja elinvoimaisuudessaan ainutlaatuiseksi maailman sivilisaatioiden joukossa. Kiinan ainutlaatuisuus tarkoittaa samalla sitä, että maata on arvioitava ainutlaatuisin kriteerein. Qiushin artikkelit kuvaavat maan vanhaa kulttuuria valikoiden sieltä harvainvaltaa tukevia argumentteja. Erityisenä huomiona on Qiushin avoimen kulttuurirelativistinen asenne mikään kulttuuri tai hallintomuoto ei ole universaalisti paras, vaan päinvastoin niin Kiinaa kuin muitakin valtioita on arvioitava niiden omista lähtökohdista käsin. Tämä antaa kommunistisella puolueelle oivan retorisen aseen Qiushin sivuilla, kun suvaitsevaisuuden arvot tarkoittavat samalla sitä, ettei länsimaista demokratiakäsitystä ole oikein soveltaa omintakeiseen kiinalaiseen kulttuuriin. Ajatus Kiinan erityislaatuisuudesta nousee esiin myös kiinalaisen akateemikko Zhang Weiwein kirjoituksissa, joissa tämä kritisoi fukuyamalaista ideaa länsimaisen liberalismin vääjäämättömästä voittokulusta.

Myös yksittäiset historialliset tapahtumat saavat paljon huomiota Qiushin sivuilla. Ihailun arvoisena nähtävä pitkä dynastinen historia tulkitaan niin, että kommunistisen puolueen valta olisi ikään kuin suora jatkumo mahtaville dynastioille. Historialliset valtapiirit nähdään ongelmattomina perusteina myös modernissa maailmassa meneillään oleville aluekiistoille. Hajaannuksen ja etnisten vihamielisyyksien ajat jäävät Qiushin kertomassa historiassa marginaaliin kiinalaisen yhtenäisyyden ja jatkuvuuden narratiivin tieltä, samoin kuin kommunistisesta ideologiasta poikenneet 1900-luvun muut kiinalaiset aatteet ja yhteiskuntakokeilut tulkitaan epäonnistuneiksi.

Tärkeäksi historialliseksi narratiiviksi nousee ajatus Kiinan 1800- ja 1900-luvulla kokemista kärsimyksistä ja nöyryytyksistä niin sisällissodan, länsimaisen kolonalismin ja Japania vastaan käydyn sodan seurauksena. Puolueen yksinvaltaa kuvataan historialliseksi vääjäämättömyydeksi, sillä vain puoleen johdolla Kiinan on ollut mahdollista palata historialliseen mahtavuuteensa. Vaarana on kuitenkin, ettei puolueen luoma tarina Kiinan mahtavuudesta pysy sen omassa hallinnassa, vaan saattaa tulla tulkituksi uudestaan maan kansalaisten joukosssa hallitsemattoman nationalismin muodossa.

On historiatieteellisesti totta, että kiinalainen kulttuuripiiri sisältää verrattain runsaan ja rikkaan historiallisen perinteen. Tämän perinteen olemassaolo tekee mahdolliseksi sen, että Kiinan kommunistisen puolueen on mahdollista rakentaa tuosta laajasta aineistosta käsin sille itselleen edullisia tarinoita. Puolueen taitava tapa legitimoida valtaansa ja sen osoittama ideologinen muuntautumiskyky yhdistettynä Kiinan talouskasvuun ja laajenneisiin yksilönvapauksiin poliittisen toiminnan ulkopuolella herättää laajemman kysymyksen siitä, onko valistuva ja vaurastuva väestö todella mahdollista sitouttaa osaksi epädemokraattista systeemiä.