"Tahdoin olla vapaa enkä orja": taiteilija Viivi Vallgrenin irtautuminen sivistyneistön elämäntavasta ja lapsuudenkotinsa perinnöstä

Abstract

Pro gradu -tutkielmassani etsin kuvataiteilija Viivi Vallgrenin (o.s. Lindbohm, ent. Palander, taiteilijanimi Paarmio, s. 1867, k. 1952) elämän näkökulmasta vastausta kysymykseen, miten yksilö pystyi irtautumaan sivistyneistön elämäntavasta ja lapsuudenkotinsa perinnöstä ja miten hänen lähipiirinsä suhtautui ratkaisuihin. Lähtökohtana on, että 1800-luvun jälkipuolen lapset varttuivat ainutlaatuisena ajanjaksona. Ensiksikin pidentynyt elinikä salli yhä useamman lapsen kasvaa aikuisuuteen molempien vanhempiensa kasvattamana, mikä päti myös Viiviin. Tutkielmani Viivin ja hänen äitinsä välistä vuorovaikutusta käsittelevä taso täydentää osaltaan tutkimusta vanhemman ja aikuisen lapsen välisestä suhteesta pelkän yksilön lapsuusvuosien tarkastelun sijaan. Toiseksi aikakauden lapset kasvoivat keskellä yhteiskunnallista murrosaikaa. Lähestyn murrosta sivistyneistön elämäntavan sekä siihen kuuluneiden perheihanteiden ja sukupuoliroolien kautta. Murrokseen kuului myös niin maallistuminen kuin herätyskristillisyyskin, mikä näkyi vahvasti Viivin suhteessa äitiinsä. Heini Hakosalo kirjoittaa mahdollisuuksien horisontista, joka soveltuu myös Viivin liikkumatilan hahmottamiseen muuttuvassa yhteiskunnassa.

Keskeisimpänä lähdeaineistonani ovat Viivi Vallgrenin omaelämäkerta ja hänen etenkin lapsuudenperheensä jäseniltä saamansa kirjeet. Eniten kirjeitä on hänen äidiltään Elvira Lindbohmilta ja pikkusiskoltaan Verna von Hertzeniltä. Hyödynnän analyysissäni lähilukua, johon sovellan edelleen Peter T. F. Raggattin hahmottelemaa The Personality Web Protocol (PWP) -metodia. PWP-metodi auttaa yhdistämään sisällöllisesti kirjeet ja omaelämäkerran sekä erittelemään tekijöitä, jotka vaikuttivat Viivin irtautumiseen sivistyneistön elämäntavasta. Raggattin lähestymistavassa on kyse yksilön kerronnallisen identiteetin ("narrative identity") rakentumisen tarkastelusta. Sen perustana on erilaisten avaintapahtumien, -henkilöiden, -paikkojen ja -ruumiinkuvien - tässä tutkielmassa sukupuoliroolien - erottaminen ja ryhmitteleminen, sekä avaintekijöiden ja -ryhmien liittäminen edelleen temaattisiin kokonaisuuksiin. Olen sovittanut metodin rakennetta ja käsitteistöä vastaamaan aineistoni luonnetta. Tutkielmassani PWP-metodi näkyy ennen kaikkea neljässä Viivin elämästä hahmotetussa päätarinassa - alistuva nimismiehen tytär, varakas varatuomarin vaimo, itsenäistyvä Viivi Paarmio sekä taiteilijakodin rakentaja - ja väljemmin tarinoihin liitetyissä avaintekijöissä. Temaattisiin kokonaisuuksiin viitatessani käytän ilmaisua "kerrotun identiteetin tarina". Avaintekijät vaikuttivat osaltaan Viivin mahdollisuuksien horisonttiin: sivistyneistön elämäntavan rajojen venyttämiseen ja rikkomiseen.

Havaittuihin avaintapahtumiin lukeutuvat esimerkiksi Viivin teatterihaaveiden torjuminen, avioliiton solmiminen, äidiksi tuleminen, läheisen sisaren menehtyminen, eropäätöksen tekeminen, kuvataideopintojen suorittaminen, Pariisiin muuttaminen, yllätysperinnön saaminen sekä omantunnon avioliittoon astuminen kuvataiteilija Ville Vallgrenin kanssa. Tapahtumista vanhempien päätös hylätä Viivin teatterisuunnitelmat oli seurauksiltaan laaja-alaisin sikäli, että se aiheutti jännitteitä, jotka purkautuivat myöhemmin.

Viivin elämän avainpaikkoja olivat esimerkiksi lapsuudenkoti Nipuri Rautalammilla, Tampereen koti eli Palanderin talo, Helsingin kaupunkihuoneisto, Pariisi ateljeineen ja taidesalonkeineen sekä Leppävaaran huvila. Nipuri, sivistyneistökoti, johon Viivi kasvoi, oli lapsuudenkodin perinnön ja siitä irtautumisen fyysinen symboli. Se kulki läpi neljän tarinan avainpaikkana, milloin kahlehtijana tai turvapaikkana, milloin riidan tai hyljeksinnän kohteena. Suhtautuminen Nipuriin heijasti Viivin eri paikoille, kodeille, kulloinkin antamaa merkitystä.

Avainhenkilöinä erottautuneet vaikuttivat, tai heillä oli potentiaalia vaikuttaa, Viivin ajattelutapoihin ja toiminnan rajoihin. Perheen ja puolisoiden lisäksi esiin nousevat muun muassa kotiseudun ja koulumaailman taiteilijat, sukulaistaiteilija Fredrik Ahlstedt, saarnaaja Pekka Brofeldt sekä filosofi Rolf Lagerborg. Elvira-äiti oli joka tarinassa mukana Viivin kasvattajana ja elämään pisimpään vaikuttaneena henkilönä. Hän kytki Viivin osaltaan lapsuudenkotiin ja toi merkittävästi esiin sivistyneistönaiseen liitetyt odotukset. Viivin loitontuminen lapsuudenkodin uskonnollisesta perinnöstä paljastui ennen kaikkea äidin reaktioista. Ensin äiti huolestui Viivin uskon horjumisesta, sitten maallistuneesta ajankäytöstä ja lopulta Viivin turvautumisesta filosofiaan ja itämaiseen uskontoon.

Viivi tasapainoili neljän avainroolin välillä. Hän oli tytär, sisar, äiti ja vaimo, ja kuhunkin rooliin liitettiin sekä sivistyneistöyhteisössä että perhepiirissä odotuksia. Erityisesti sivistyneistönaiselta vaadittiin uhrautuvaisuutta perheen edun tähden, mitä vastaan Viivi kapinoi niin avioeron, äitiyden kuin lapsuudenkodin pelastamisenkin yhteydessä. Toisaalta Viivin lapsuudenkodissa näytettiin varsin perinteistä esimerkkiä sivistyneistökodin työnjaon ja hengelliseen kasvatuksen suhteen. Toisaalta hänen opintoihinsa panostettiin monilapsiseksi sivistyneistöperheeksi poikkeuksellisen auliisti ja riippumattomuutta korostavasti. Tyttärenä Viivi astui ulos vanhempiensa valitsemasta opettajan urasta. Sittemmin hän hylkäsi myös opettajuuden tilalle valitsemansa varatuomarin vaimon roolin, missä oli osaltaan kyse nousemisesta kaksinaismoralismia vastaan. Äidin roolistaan hän oli valmis taistelemaan, mutta piti rinnalla vahvasti kiinni taiteilijuudesta. Merkittävää on, etteivät siirtymät roolista toiseen aina olleet puhtaita. Täydellisen itsenäisen aseman ja arvostuksen saavuttamisen mahdottomuudesta avioitumisen ja eroamisen jälkeen, ja siten mahdollisuuksien horisontin rajoista, kertoo, miten vuosien varrella eronneen naisen statusta koetettiin peitellä tai tasoitella esimerkiksi luomalla kytköstä leskeyteen tai korostamalla puolison sijasta vain Jumalaa sivistyneistönaisen kiitollisuuden kohteena.

Tutkielman keskeisiin tuloksiin kuuluu, että Viivin irtautuminen sivistyneistön elämäntavasta tapahtui kolmella tasolla: urakehityksellisellä, hengellisellä ja perhearvollisella. Irtautumisprosessien ajoittuminen kertoo hänen mahdollisuuksien horisonttinsa vaiheittaisesta muuttumisesta. Urakehityksellinen taso on kokonaisvaltaisin. Se alkoi jo ensimmäisessä kerrotun identiteetin tarinassa ja vaikutti myös kahteen muuhun irtautumisen tasoon. Hengellinen irtautuminen alkoi toisessa kerrotun identiteetin tarinassa. Näyttävin irtautuminen perheihanteista oli kolmannen kerrotun identiteetin tarinan avioero, olkoonkin ettei toisen tarinan avioliittokaan ollut Viiville elämän päämäärä, kuten monelle sivistyneistönaiselle, vaan keino toteuttaa taiteellisia pyrkimyksiä. Silti ensimmäinen avioliitto vastasi päällisin puolin säätyläisyhteisön onnistuvalle perhe-elämälle asettamia kriteereitä ja sisälsi lähinnä Viivin lapsuudenperheen jäsenten valintoihin ja toiveisiin nähden poikkeavia piirteitä.

Lähipiirin suhtautumistavoissa olennaista on ensinnäkin perheen sukupolvien väliset erot. Sisarukset suhtautuivat äitiä myönteisemmin Viivin lähtöön riitaisasta avioliitosta, mutta taiteilijuudelle antautuminen äitiyden kustannuksella teki arvostelusta yksimielisempää. Toiseksi Lindbohmin sivistyneistöperheen välinen yhteydenpito ei katkennut Viivin avioeron, lapsuudenkodin pelastamisen torjumisen tai virallistamattoman parisuhteen saati uskonnollisten näkemysten jyrkkien yhteentörmäysten vuoksi. Lisäksi perhe-elämän ja hengenelämän erimielisyydet erotettiin lopulta Viivin taidepyrkimyksistä. Monen aikakauden naistaiteilijan tarinasta poikkeava kehityskulku oli, että mitä kokonaisvaltaisemmaksi osaksi Viivin elämää taiteet tulivat, sitä myönteisemmin hänen lapsuudenperheessään hänen taiteilijuuteensa suhtauduttiin. Tutkielma osoittaa sivistyneistön elämäntavan muodostuneen kerroksista, joita pystyttiin tarkastelemaan irrallisina kokonaisuuksina.