Maastapoistumisverotuksesta Suomessa

Abstract

Maastapoistumisvero määrätään kansallisten lainsäädäntöjen mukaan silloin, kun varat lakkaavat liittymästä lähtövaltiossa olevaan kiinteään toimipaikkaan. Myös tosiasiallisen johtopaikan siirtyminen jäsenvaltion ulkopuolelle synnyttää tyypillisesti maastapoistumisverotuksen. Maastapoistumisverot turvaavat lähtövaltion verotusoikeutta alueellaan syntyneeseen tuloon. Euroopan unionin alueella noudatetaan sisämarkkinaperiaatetta, joka mahdollistaa vapaan liikkumisen unionin alueella. EU-lainsäädännön myötä kansallisissa maastapoistumisverosäännöksissä esiintyy useita ongelmia, jotka ovat ristiriitaisia Sopimuksen Euroopan unionin toiminnasta (SEUT) takaavien perusvapauksien kanssa. Maastapoistumisverosäännökset määräävät veron luonnolliselle tai juridiselle henkilölle maastamuuttohetkellä asettaen kotimaiset ja ulkomaiset yritykset eriarvoiseen asemaan silloin, kun rajat ylittävässä tilanteessa vero määrätään realisoitumattomille arvonnousuille ja puhtaasti kotimaisessa tilanteessa vero tulisi maksettavaksi vasta tulon realisoitumishetkellä. Maastapoistumisverosäännösten katsotaankin tällöin rikkovan vapaata sijoittautumisoikeutta ollen näin SEUT:n vastaisia.

EU-tuomioistuin on antanut useita maastapoistumisverotukseen liittyviä tuomioita, joiden myötä on selvää, että maastapoistumisverotus itsessään on oikeutettua turvaamaan jäsenvaltioiden verotusoikeus alueellaan syntyneeseen tuloon. Suhteellisuusperiaatteen vastaisia ovat toimet, jotka muodostuvat tarpeellista ankarammiksi verotusoikeuden turvaamiseksi. Veron välitön periminen realisoitumattomasta tulosta varojen siirtyessä jäsenvaltiosta toiseen on katsottu sijoittautumisvapautta rajoittavaksi. Verovelvolliselle tulisi tarjota mahdollisuus veronmaksun lykkäykseen realisoitumattomien tulojen osalta.

Maastapoistumisverotus nousi Suomessa pinnalle kesäkuussa 2013, kun Helsingin hallinto-oikeus antoi ratkaisun, jolla se kumosi verotuksen oikaisulautakunnan päätöksen verottaa rajoitetusti verovelvollisen yhtiön realisoitumattomia tuloja suomalaisen kiinteän toimipaikan lakatessa. Kansallisessa tilanteessa verovelvollisuus syntyisi vasta tulon realisoituessa osakkeita tosiasiallisesti luovutettaessa. EU-tuomioistuimen oikeuskäytännössä tällainen eriarvoinen kohtelu on katsottu vapaan sijoittautumisoikeuden rajoitukseksi. Korkein hallinto-oikeus ei antanut valituslupaa asiassa, minkä vuoksi hallinto-oikeuden ratkaisu siitä, ettei Suomen maastapoistumisverolain mukaista verotusta voida toimittaa, jäi voimaan. Näin ollen olisi tarvetta lainsäädännön muutokselle.

Hyväksyttävän maastapoistumisverolain tulisi tarjota ainakin verovelvolliselle mahdollisuus valita välittömän ja myöhäisemmän veronmaksun väliltä. Verovelvollisen valitessa veronmaksun lykkäyksen voidaan kansallisten lainsäädäntöjen mukaan maksamattomalle verolle määrätä korkoa ja pankkitakaus. Toisaalta maksamattomalle verolle asetetut ehdot eivät saa muodostua ankarammiksi toimiksi kuin veronmaksun välitön periminen. Koron ja vakuuden vaatimisessa tulisikin olla varovainen. Vakuuden vaatimisen osalta tulee riski veron maksamattajäämisestä arvioida tapauskohtaisesti. Koron osalta voi huomata, että esimerkiksi Ruotsin lainsäädäntöä, jossa korkoa peritään vasta viivästyskoron muodossa, pidetään EU-oikeuden mukaisena. Vastaavasti kritiikkiä ovat osakseen saaneet lainsäädännöt, joissa maksamattomalta verolta peritään korkoja, jotka voivat lopulta muodostua suuremmiksi kuin veron määrä.