Kävelyn lupaukset kaupungissa. Kolme tapausta kävelijöiden arjesta ja kokemuksista sekä kaupunkisuunnittelusta

Abstract

Käveltävyys on viime vuosina noussut yhä voimakkaammin esiin keskusteluissa siitä, kuinka kaupunkeja voitaisiin kehittää kestävämmiksi, terveellisemmiksi ja viihtyisämmiksi paikoiksi elää. Käveleminen voi tuottaa kaupunkiin elävyyttä, ihmisten välisiä kohtaamisia ja julkisempia elämänmuotoja. Kävelijät kiinnittyvät erityisin tavoin kaupungin kudokseen ja ympäristön tapahtumiin. Kävelemisen ja siihen sopivien ympäristöjen kehittämisen ajatellaan siis saavan aikaan hyviä vaikutuksia, jotka ulottuvat kaupunkiympäristöjen ja yksilöiden tulevaisuuteen.

Muutokset arkikäytäntöjen konkreettisissa muodoissa ja merkityksissä ovat näiden kävelemiseen liitettyjen lupausten toteutumisen tärkein edellytys. Arjessa myös syntyy kävelyn potentiaaleja ilman, että suunnittelu on niitä ennakoinut eivätkä käveltävyyden mittarit tai hallinnon diskurssit välttämättä tavoita niitä. Tutkimuksessani tarkastelen kaupungissa kävelemistä − siihen liittyviä moninaisia kokemuksia ja käytäntöjä arjessa sekä niiden suhdetta kaupunkiympäristöön. Pohdin, kuinka kaupunkisuunnittelu voisi rikkaammin ja laajemmin hyödyntää kävelemisen lupauksia kestävämpiä kaupunkielämän tulevaisuuksia etsittäessä.

Tutkin kävelemisen arkikäytäntöjä ja kokemuksia kolmessa tapauksessa käyttäen aineistona asukkaiden kävelyhaastatteluja. Tutkimuskohteeni eivät keskity suurten kaupunkien keskusta-alueille ja perinteisesti ihanteelliseksi kävely-ympäristöksi ajateltuihin kaupunkitiloihin, vaan ne edustavat pikemminkin tyypillisiä suomalaista kaupunkimaisia elinympäristöjä. Hämeenlinnan Kaurialan ja Hirsimäen kaupunginosat, Helsingin Herttoniemen kaupunginosa sekä pääkaupunkiseudun kauppakeskukset Ison Omena ja Jumbo muodostavat kolme tapausta, joissa kussakin nousee esiin oma (erilainen, toinen toistaan täydentävä) tutkimuksellinen näkökulmansa kävelyyn ja sen lupauksiin.

Hämeenlinnan tapaus kontekstoi kävelemisen osaksi arki- ja hyötyliikkumisen mahdollisuuksien ja kulkumuotojen muotoutumista. Analyysissa hyödynsin ensisijaisesti tarjouman käsitteeseen ja rutinoitumiseen liittyviä analyyttisia näkökulmia. Herttoniemen aineisto nostaa vahvasti esiin kävelemisen kokemuksellisuuden ja kävelijän käytännöllisen, aistimellisen suhteen ympäristöön ja paikkaan. Herkkyyden ja yhteisyyden käsitteet auttoivat hahmottamaan kävelijän ympäristösidosten muovautumista hetkittäisiä kävelyitä pitemmillä aikajänteillä. Kauppakeskusten tapaus tarkentuu siihen, miten kauppakeskukset rakentuvat kävely-ympäristöinä niiden lähialueiden asukkaille. Millaisia ehtoja kaupunkisuunnittelu luo kävelijöiden arkikäytännöille, kokemuksille ja toimijuudelle? Suunnittelu näyttäytyy kauppakeskustapauksen analyysissa tulevaisuuteen vaikuttavana tarinankerrontana. Käytän asiakirja-aineistoja selvittämään kaupunkisuunnittelun ja sen prosesseissa kilpailevien tulevaisuuskuvien rooleja kävely-ympäristöjen tuottajana. Haastattelut osoittavat kuitenkin, että myös kävelijöillä on toimijuuden hetkensä ja he ottavat syntyvän ympäristön haltuunsa suunnittelulle ennakoimattominkin tavoin.

Tutkimuksen teoreettinen tausta kiinnittyy arjen käytäntöjen sekä suunnittelun ja hallinnan suhdetta käsittelevään kirjallisuuteen. Kysymys siitä, kuinka arjen käytännöt muovaavat ihmisten ympäristösuhdetta ja kaupungin muotoutumista suunnittelun ja hallinnan luomien ehtojen puitteissa on työni keskiössä. Tutkimuksessa käy ilmi, että kaupunkisuunnittelun asettamat ehdot ja rajat liikkumiselle ovat joustavia, sidoksissa arjen kokonaisuuteen ja prosessuaalisesti kehittyviä. Rutinoituessaan arkeen tietynlaiset liikkumisen tavat ja kulkumuodot myös muuttavat omia mahdollisuuksien ehtojaan. Käveleminen saa aikaan myönteisiä vaikutuksia yksilöiden arjessa ja hyvinvoinnissa, ja kävelyn on tätä kautta mahdollista tulla osaksi säännöllistä arkea ja liittyä tulevaisuutta koskeviin tavoitteisiin. Kävelijät tavoittelevat ja tuottavat hyviä kokemuksia erilaisissa ympäristöissä aktiivisesti ja taitavasti ja heidän taidoillaan, toimijuudellaan ja kokemuksillaan voi olla poliittista potentiaalia. Tunnistan tutkimuksessani tilanteita, joissa arkisissa käytännöissä tapahtuu muutoksia tai syntyy kokemuksia, jotka voisivat toimia katalyytteina myös laajemmille liikehdinnöille ja kaupungin muutokselle.

Kävelyn kokemukset ovat rikasta, jatkuvaa, kaksisuuntaista vuorovaikutusta niiden ympäristöjen kanssa, joissa kävellään. Kävelijän kehittyvä herkkyys ympäristölleen, kävellessä vahvistuvat kokemukset paikkaan kiinnittymisestä sekä syntyvät idut huolenpidolle niin ympäristöstä kuin toisista ihmisistä muodostavat merkittävän kävelemisen lupauksen – myös käveltävien keskusta-alueiden ulkopuolella. Kävelemisen kaksisuuntaisesti yksilön arkea ja kävelyn ympäristöä rikastuttava potentiaali tulisi huomioida sen kehittämistä ohjaavana argumenttina siinä missä terveyshyödyt tai hiilidioksidipäästöjen vähenemä. Kävelijän suhde maailmaan voi asettua vastavoimaksi suunnittelun rationalistiselle katsannolle.

Suunnittelun tulisi huolehtia siitä, että koko arkea kehystävä infrastruktuuri tukee kävelyn ja sitä tukevien kulkumuotojen rutinoitumisen mahdollisuuksia. Ketjuun suunnittelun ihanteista suunnittelun tavoitteisiin, syntyvään ympäristöön ja asukkaiden käytäntöihin ja kokemuksiin liittyy kuitenkin olennaista ennakoimattomuutta. Tutkimuskohteissa toteutui kävelemisen maailmoja, joiden moninaista kytkeytymistä ihmisten elämään on vaikea etukäteen ennustaa. Siksi käveltävän ympäristön fyysisten piirteiden mittaaminen, joka perustuu siirrettävyyteen ja universaaliin yleistettävyyteen, ei riitä. Tunnistan suunnittelun dilemmaksi kaksi tärkeää tavoitetta: sekä ohjata kehitystä käveltävämpiin kaupunkiympäristöihin että jättää tilaa kävelemisen arjesta versovien uusien ja ennakoimattomien potentiaalien kasvulle kaupungissa. Typologiat ja tapaustutkimuksellinen ote tarjoavat vaihtoehtoisia vastauksia dilemmaan.

There are great expectations surrounding the role of walking in cities due its potential to improve the sustainability, liveability, and public life of cities. Walking creates health benefits for individuals, increases social encounters, and enlivens urban spaces. The experiences of pedestrians are tightly embedded in the urban living environment, and as such, walking enriches the relationships between urban dwellers and their environment. In recognizing the future-oriented potential of walking, urban planning has adopted the concept of walkability to improve and evaluate walking conditions in cities.

Despite the ambitions of urban planning, only urban dwellers and pedestrians themselves can actualize this potential. This means that walking in cities must be interwoven into the everyday life of dwellers in meaningful ways. Everyday life may also function as the site for the novel, emerging potential of walking. These experiential aspects often escape the scope of urban planners.

In this dissertation, I study the everyday experiences and practices of walking and the relationships they help create with the urban surroundings. My aim is to consider how urban planning can discover and support the diverse potential of walking in everyday life. My analysis is mainly based on walking interviews. Using a case study approach, I focus on everyday situations and the phenomena of walking in three different places. The case study areas are not located in city centres or areas typically seen as ideal pedestrian environments. Instead, they represent typical Finnish urban environments: suburban and residential neighbourhoods in cities of different sizes (Herttoniemi in Helsinki, and Kauriala and Hirsimäki in Hämeenlinna), and shopping centre environments located both within urban structures (Iso Omena in Espoo) and in an “edge city” (Jumbo in Vantaa). Each case introduces specific problems and perspectives on walking as well as the potential of walking in urban environments.

In Hämeenlinna, walking is contextualized as being a part of the everyday mobility practices, travel choices, and utility trips of the city dweller and her/his family. The concepts of affordance and routinization provide tools for analysis in this case. The data connected to the Herttoniemi case supplements the analysis by highlighting the experiential aspects of walking and the manifold practical, sensual, and affectual relationships that walkers create with their environments. In the analysis, I apply Tim Ingold’s ideas of processual correspondences and developing sensibilities and skills in the mutual relationships between people and their environment. These ideas shed light on the longer timescales of human-environment relationships that shape – and are also shaped – by the practices of walking. My third case focuses on shopping centres as walking environments, on how are they materially, socially, and narratively constructed, first in the processes of planning, and then re-constructed in the practices of everyday life. In this case, I also analyse planning documents, paying particular attention to the role of planning as a persuasive form of story telling that affects the future possibilities of action, experiences, and agency in everyday life. However, the interviews also reveal the skilful and tactical – yet sometimes paradoxical – practices of dwellers when “renegotiating” planned environments for their own purposes.

The theoretical background of the dissertation is connected to literature on the relation between everyday life and governance and planning. The core question guiding my research is: How do the practices of everyday life shape the relationships between dwellers and the city as well as the continuous formation of the city, which is framed by governance and planning?

The research reveals that the conditions and frames created by urban planning for walking and mobility are flexible and porous. They depend on the whole context of everyday life, and they evolve as different practices of mobility becomes routinized. Walking creates positive experiences for one’s well being, and it has the potential to become a part of one’s future prospects. It affords active engagement with the natural, social, and built environment and enhances a sense of belonging. People actively seek these positive experiences in their everyday life. Their skills and agencies can have political potential, and even micro scale experiences – if acknowledged and nurtured – can ideally work as catalysts for larger scale social movements and changes in cities.

Walking is experienced as a rich, continuous, and reciprocal interplay between the walker and the environment he/she occupies. Growing sensibilities regarding one’s living environment as well as a feeling of stewardship – i.e. care for one’s environment – represent the potential of walking. When developing cities, this potential, which enriches both the walker’s experiences and the urban living environments, should be given as much weight as the other benefits of walking, such as improved health and reductions in CO2 emissions. Planning should create urban environments where walking can be routinized and interwoven into the whole life path of urban dwellers.

However, the conclusions of this dissertation also raise a question about the role of urban planning in planning walkability. How can planning enhance the potentials of walking when they seem to emerge in the heterogeneity and unpredictability of everyday life? For planning and evaluating walkable environments, universal quantitative measures based on physical determinism do not seem to grasp the full complexity of walking. Rather than merely measuring environments, the answer could lie in context sensitive and holistic approaches to walking. This study suggests that flexible, transformable typologies and case studies can offer such tools for urban planning.