Lastensuojelun asiantuntijuus hallinto-oikeuksien päätöksenteossa

Abstract

Tutkielma käsittelee eri tahoilta tulevaa ja erilaisiin tietoperustoihin nojaavaa lastensuojelun asiantuntijuutta, jota käytetään hallinto-oikeuksien lastensuojeluasioita koskevassa päätöksenteossa. Tutkielman teoreettisessa osuudessa tarkastellaan niitä asiantuntijuuksia, jotka lain nojalla ovat oikeutettuja käyttämään puhevaltaa oikeuskäsittelyissä: lastensuojelun sosiaalityön asiantuntijuutta, ammatillista, sosiaalityön ulkopuolista asiantuntijuutta sekä kokemuksellista, niin asiantuntijoille kuin lastensuojeluperheillekin kertynyttä asiantuntijuutta. Työn empiirinen osio koostuu hallinto-oikeuksien lastensuojeluasioiden käsittelyyn osallistuvien asiantuntijajäsenten haastatteluista (10), heidän tehtävässä toimimisen taustoistaan sekä kokemuksistaan tahdonvastaisten huostaanottojen päätöksentekoon liittyen. Haastatteluaineisto on analysoitu tuotettuja sisältöjä eritellen ja vertaillen, temaattisen analyysin keinoin. Pyrkimys on ollut kuvata lastensuojelun asiantuntijuuksiin liittyviä kokemuksia hallinto-oikeuksien asiantuntijajäsenten näkökulmasta ja näiden pohjalta rakentaa tulkintaa siitä, millaisia ominaisuuksia tai vaatimuksia näihin lastensuojelun erilaisiin asiantuntijuuksiin liittyy.

Vaikka tutkielma käsittelee erilaisia lastensuojelun asiantuntijuuksia, keskeisessä osassa on myös asiantuntijajäsenten oma, erityinen, nimenomaan hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenen tehtävässä toteutuva lastensuojelun asiantuntijuus. Hallinto-oikeutta ei koeta helposti lähestyttävänä tai itsestään selvänä lastensuojelun asiantuntijuuden käyttämisen ympäristönä. Haastattelujen perusteella asiantuntijajäsenten taustalla on usein joku toinen henkilö tai taho, joka tunnistaa tehtävään soveltuvan asiantuntijuuden ja rohkaisee sen käyttämiseen. Asiantuntijajäsenten asiantuntijuus ennen tehtävässä toimimisen kautta tapahtuvaa kokemuksen lisääntymistä nojaa hyvin voimakkaasti heidän koulutukselliseen ja työhistoriaan liittyvään kokemustaustaansa. Perehdytys hallinto-oikeudessa toimimiseen vaihtelee paljon, ja asiantuntijajäsenille on tarjolla hyvin vähän tai ei lainkaan keskinäisen keskustelun mahdollisuuksia. Asiantuntijuus on tässä mielessä eristynyttä. Asiantuntijajäsenet ja lainoppineet tuomarijäsenet toimivat kuitenkin haastattelujen perusteella hyvässä yhteistyössä neuvotellen ja toistensa osaamista täydentäen, pyrkimyksenään kuunnella ja kunnioittaa kaikkia asianosaisia. Minkäänlaista palautetta tehdyistä päätöksistä tai tietoa huostaanotettujen lasten ja nuorten kohtaloista asiantuntijajäsenet eivät kuitenkaan saa, ja asiantuntijuudesta tulee tällöin katkonaista ja vain päätöksentekoon keskittyvää. Kaikki edellä mainittu vaikuttaa osaltaan siihen, millaista lastensuojelun asiantuntijuus on silloin, kun se on hallinto-oikeuden asiantuntijajäsenten erityistä asiantuntijuutta.

Tällainen asiantuntijuus ei kuitenkaan toimi irrallaan muista asiantuntijuuksista, vaan se on jatkuvassa vuorovaikutuksessa eri tahoilta tulevan lastensuojelun asiantuntijuuden kanssa ja asettuu muun muassa täydentämään, korjaamaan ja arvioimaan näiden muiden asiantuntijuuksien tiedon merkitystä. Vuorovaikutus on asiantuntijuuden käyttämisen edellytys ja toisaalta hyvällä tavalla toteutuessaan myös vahvan asiantuntijuuden merkki.

Haastatteluista saatu kuva lastensuojelun asiantuntijuudesta ja tiedosta tuo esille kaksi päätöksentekoon vaikuttavaa näkökulmaa. Ensinnäkin, oleellista ei ole vain asiantuntijatietoa tuottava taho, vaan se, kuinka luotettavaa tieto on ja millaiseksi sen merkitys arvioidaan kunkin tapauksen ainutlaatuisiin piirteisiin suhteutettuna. Toinen näkökulma syntyy tiedon kerrostumisesta. Asiantuntijajäsenet käyttävät luonnollisesti omaa, koulutuksen ja kokemuksen kautta kertynyttä osaamistaan päätöksenteon välineenä. He joutuvat kuitenkin käytännössä perustamaan ratkaisunsa sille tiedolle, mitä he ovat sosiaalitoimelta, todistuksia ja lausuntoja antaneilta asiantuntija-alojen edustajilta sekä lapselta ja hänen läheisiltään saaneet. Asiantuntijajäsenten kertoman perusteella tässä tiedossa on usein merkittäviä puutteita. Erityisesti sosiaalitoimi saa osakseen kritiikkiä sekä tiedon että toimintatapojensa osalta. Asiantuntijajäsenet kokevat merkittävänä puutteena sen, että lasten näkökulma on niin heikosti ja usein vain aikuisten kautta välittyneesti esillä päätöksentekotilanteissa.

Tutkielman perusteella sosiaalitoimen toiminnassa, hallinto-oikeuksissa tapahtuvassa lasten kohtaamisessa, lasten prosessiin mukaan ottamisessa sekä asiantuntijajäsenten keskinäisen jakamisen ja koulutuksen vahvistamisessa olisi runsaasti kehitettävää.