Une lecture performative des pièces de Beckett Fin de partie (1957) et Oh les beaux jours (1963)
Stengård, Suvi (2015)
2015
Ranskan kielen maisteriopinnot - Master's Programme in French Language
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-10-29
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201511022406
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201511022406
Tiivistelmä
Post-industriaalisen yhteiskunnan informaatiotulvassa ihminen jäsentää tietoa ja kokemuksia itselleen merkityksellisellä tavalla, luoden niistä kiinnostavia kokonaisuuksia ja rakentaen oman elämänsä narratiivia. Ihmisen tulkinnat teksteistä ovat aina fiktiivisiä, ja syntyvät hänen kokemuksiensa ja lukemiensa tekstien vaikutuksesta. Myös teatteritekstin luenta on aina subjektiivinen ja samasta tekstistä on mahdollista tehdä useita tulkintoja.
Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, miten tietoisuus teatteritekstin lukemisesta vaikuttaa lukija-katsojan tulkintoihin ja mielikuviin tekstin maailmasta. Lisäksi tutkielma pyrkii erittelemään, millaisin tavoin teatteriteksti viittaa esitykseen ja sen mahdollisuuteen. Tutkimushypoteesini on, että esitys näkyy tekstissä erityisesti runsaiden parenteesien välityksellä.
Tutkimusaineisto koostuu kahdesta Samuel Beckettin teatteritekstistä, Leikin loppu (Fin de partie, 1957) ja Voi miten ihana päivä (Oh les beaux jours, 1963). Näytelmät valikoituivat performatiivisen luennan aineistoksi, sillä ne sisältävät huomattavasti parenteeseja sekä muita teatterillisia elementtejä niin temaattisella kuin tekstuaalisella tasolla.
Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa sekä kirjallisuuden- että teatterintutkimuksen keskeisiin kysymyksiin tekstin ja esityksen suhteesta. Performatiivisen luennan metodi perustuu Juha-Pekka Hotisen (2001) ajatuksiin uudenlaisesta, interrogatiivisesta tavasta lukea teatteritekstejä.
Tutkielma osoittaa, että mainitut Beckettin näytelmät pitävät sisällään lukuisia merkkejä potentiaalisesta esityksestä. Vaikka parenteesien osuus on kiistaton, näytelmistä on mahdollista tehdä performatiivisia tulkintoja myös rakenteen, tarinan, juonen ja paratekstin osalta. Jopa näytelmien tematiikassa voidaan nähdä performatiivisia piirteitä: beckettiläisessä metafysiikassa ihmisen ainoa selviytymiskeino on eksistentiaalinen performanssi, jossa katsojan tai kuulijan läsnäolo on todiste hänen olemassaolostaan. Näytelmien performatiivisuus auttaa lukija-katsojaa luomaan mielessään teatterillisia representaatioita teksteistä.
Tämän pro gradu -tutkielman tavoitteena on selvittää, miten tietoisuus teatteritekstin lukemisesta vaikuttaa lukija-katsojan tulkintoihin ja mielikuviin tekstin maailmasta. Lisäksi tutkielma pyrkii erittelemään, millaisin tavoin teatteriteksti viittaa esitykseen ja sen mahdollisuuteen. Tutkimushypoteesini on, että esitys näkyy tekstissä erityisesti runsaiden parenteesien välityksellä.
Tutkimusaineisto koostuu kahdesta Samuel Beckettin teatteritekstistä, Leikin loppu (Fin de partie, 1957) ja Voi miten ihana päivä (Oh les beaux jours, 1963). Näytelmät valikoituivat performatiivisen luennan aineistoksi, sillä ne sisältävät huomattavasti parenteeseja sekä muita teatterillisia elementtejä niin temaattisella kuin tekstuaalisella tasolla.
Tutkielman teoreettinen viitekehys nojaa sekä kirjallisuuden- että teatterintutkimuksen keskeisiin kysymyksiin tekstin ja esityksen suhteesta. Performatiivisen luennan metodi perustuu Juha-Pekka Hotisen (2001) ajatuksiin uudenlaisesta, interrogatiivisesta tavasta lukea teatteritekstejä.
Tutkielma osoittaa, että mainitut Beckettin näytelmät pitävät sisällään lukuisia merkkejä potentiaalisesta esityksestä. Vaikka parenteesien osuus on kiistaton, näytelmistä on mahdollista tehdä performatiivisia tulkintoja myös rakenteen, tarinan, juonen ja paratekstin osalta. Jopa näytelmien tematiikassa voidaan nähdä performatiivisia piirteitä: beckettiläisessä metafysiikassa ihmisen ainoa selviytymiskeino on eksistentiaalinen performanssi, jossa katsojan tai kuulijan läsnäolo on todiste hänen olemassaolostaan. Näytelmien performatiivisuus auttaa lukija-katsojaa luomaan mielessään teatterillisia representaatioita teksteistä.