Suicide in Seventeenth-Century Sweden: The Crime and Legal Praxis in the Lower Courts
Miettinen, Riikka (2015)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Miettinen, Riikka
Omakustanne
2015
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
Väitöspäivä
2015-11-07
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201510222364
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201510222364
Tiivistelmä
Tutkimus käsittelee itsemurharikollisuutta ja itsemurhien tutkintaa alioikeuksissa Ruotsissa 1600-luvulla. Keskiössä on itsemurharikoksen käsittely ja alioikeusprosessi Ruotsin ja Suomen valikoitujen maaseutupitäjien ja kaupunkien alioikeuksissa. Itsemurhien oikeudellista käsittelyä tarkastellaan sekä normatiivisella tasolla (lainsäädäntö) että käytännön tasolla (syytteeseenpano, tutkinta, tulkinta ja tuomiot) maaseudun käräjillä ja kaupunkien raastuvanoikeuksissa. Samalla tutkimuksessa tarkastellaan itsemurharikosten oikeudellisen käsittelyn kautta alioikeuksien käytännön toimintoja, alioikeusprosessissa tapahtuneita mahdollisia muutoksia ja ns. oikeudellisen vallankumouksen ilmenemistä ja toteutumista suurvalta-ajan Ruotsissa. Vuosisataa pidetään vallan ja hallinnon keskittymisen, byrokratisoitumisen sekä oikeudenkäytön ammattimaistumisen aikana ja murroskautena, jolloin oikeudenkäyttö ja valta alioikeuksissa siirtyi entistä enemmän paikallisyhteisöiltä kruunun ja keskusjohdon edustajien käsiin. Oikeus- tai rikoshistoriassa kuitenkin harvemmin tarkastellaan alioikeuksien toimintaa ruohonjuuritasolla. Tutkimus tuo esiin, kuinka monivaiheinen rikostutkinta toteutettiin käytännön tasolla ja kuinka paikallisyhteisön rooli säilyi ratkaisevana alioikeustutkinnoissa.
Itsemurha kriminalisoitiin Ruotsin valtakunnassa ensimmäisen kerran vuonna 1442 kootussa Kuningas Kristoferin maanlaissa, joka saatettiin yleisesti voimaan vuonna 1608. Lain seurauksena epäilyttäviä kuolemantapauksia tutkittiin käräjillä ja raastuvanoikeuksissa, joissa lähinnä todistajia kuulemalla selvitettiin epäillyn vainajan kuolintapa ja mielentila. Rangaistukset kohdistettiin itsemurhaajan ruumiiseen: pyövelin tuli viedä mieleltään terveet metsään ja polttaa jäännökset roviolla, ja mieleltään sairaat tuli lain mukaan haudata kirkkomaan ulkopuolelle. Tosin kuin monin paikoin muualla Euroopassa, joiden esimerkkiä muutoin pitkälti seurattiin itsemurhan kriminalisoinnissa, Ruotsissa teosta tuomitun omaisuutta ei takavarikoitu. Lainsäädäntöä täydennettiin ja oikeus- ja rangaistuskäytännöt muuttuivat 1600-luvun aikana erityisesti eurooppalaisten vaikutteiden tuloksena.
Itsemurhan oikeusprosessi alkoi, kun epäilyttävä kuolemantapaus ilmiannettiin maalliselle viranomaiselle ja tapaus asetettiin syytteeseen. Monien ehtojen ja edellytysten piti täyttyä, jotta itsemurhatapaus päätyi alioikeuteen. Syytteeseenpano riippui pitkälti paikallisväestön intresseistä, sillä viranomaiset olivat riippuvaisia lähiomaisten ja yhteisön ilmiannoista. Riskitekijät, jotka katkaisivat tiedonkulun ja estivät tapauksen onnistuneen syytteeseenpanon, toteutuivat todennäköisemmin perifeerisillä alueilla kuin tiheämmin asutuilla keskusalueilla. Periferioissa viranomaisten toiminta- ja vastuualueet olivat suurempia, mikä hankaloitti tiedonvälitystä ja virallisen sosiaalisen kontrollin ja valvonnan toteuttamista. Käytännössä paikallisyhteisöjen sisäinen epävirallinen sosiaalinen kontrolli oli keskiössä rikosten syytteeseenpanon kannalta. Alioikeusprosessin käynnistyminen edellytti kaikissa vaiheissa paikallisyhteisöjen osallistumista ja yhteistyötä. Tutkimuksen laaja tapausaineisto viittaa siihen, että itsemurhatapausten määrä moninkertaistui vuosisadan jälkipuoliskolla ja erityisesti 1680- ja 1690-luvuilla. Rikostapausten ja -tuomioiden määrän lisääntymisestä huolimatta itsemurhailmiön yleistymisestä ei ole selkeitä todisteita. Tutkimus osoittaa, kuinka rikosasteen muutos liittyy enemmänkin lähdeaineiston säilyvyyteen ja erilaisiin hallinnollisiin, kulttuurisiin ja väestöllisiin muutoksiin sekä tuomiovaltaepäselvyyksiin, jotka vaikuttivat itsemurhien syytteeseenpanoon.
Itsemurhien oikeustutkinta kuolinsyy- ja mielenterveysmäärittelyineen oli hankala ja monivaiheinen prosessi. Syytteellepanon tapaan myös alioikeustutkinta edellytti yhteistyötä paikallisyhteisön, vainajan omaisten ja virkamiesten välillä. Lääkärien ja muiden asiantuntijoiden puuttuessa kuolinsyiden ja -tapojen sekä mielentilan määrittely perustui paikallisväestön, erityisesti omaisten, naapurien ja pastorin, todistajanlausuntoihin. Keskiaikaisen lain tiukkaa kirjainta pidettiin vanhentuneena, ja Ruotsin hovioikeuksien esimerkkejä seuraten sekä toisaalta paikallisia tarpeita kuunnellen alioikeudet tulkitsivat sitä joustavasti. Laki oli esimerkiksi hyvin tarkka sen suhteen, kuka itsemurhan tehnyt voitiin katsoa mielisairaaksi ja siten lievempään rangaistusmuotoon oikeutetuksi; silti alioikeudet tulkitsivat vaatimuksia ’’täydestä hulluudesta’’ vapaammin ja langettivat mielisairaan tuomioita esimerkiksi melankoliasta kärsineille, kuumehoureisille ja alaikäisille. Lopulliset rangaistusmuodot lieventyivät, kun hovioikeudet, joille itsemurharikokset alistettiin, luopuivat ruumiin polttamisesta ja langettivat metsähautauksia tervejärkisille. Osa itsemurhaajista sai hautasijankin, tosin hiljaisen eli seremoniattoman hautauksen syrjään kirkkomaan pohjoisosiin.
Kuolemantapausten luokittelu itsemurhiksi, onnettomuuksiksi tai ns. epäselviksi tapauksiksi ja mielentilojen luokittelu oli alioikeuksissa tulkinnanvaraista, vaihteli tapauskohtaisesti ja oli usein neuvottelukysymys. Koska alioikeuksissa kohdattiin itsemurhatapauksia suhteellisen harvoin ja selkeä normisto puuttui, tulkinta perustui toisaalta tuomarina toimineen mahdolliseen kokemukseen ja koulutukseen ja toisaalta pitkälti lautakunnissa ja raastuvanoikeuksissa toimineiden paikallisten talonpoikien ja porvareiden mielipiteisiin. Ns. oikeudellisen vallankumouksen piirteistä ja vaikutuksista on havaittavissa selkeitä merkkejä itsemurhatapausten alioikeuskäsittelyissä. Luonnollisesti hovioikeuksien perustaminen merkitsi sitä, että muiden vakavien rikosten tapaan itsemurhien tuomiot ja pöytäkirjat tuli ennen tuomion toimeenpanoa alistaa hovioikeuden tarkastettaviksi. Alioikeuksien pöytäkirjat yhdenmukaistuivat ja tulivat tarkemmiksi, kun kirjurin ja alioikeuksien tuli ottaa huomioon hovioikeuden koulutetun eliitin tarpeet, vaatimukset ja odotukset. Myös osa alioikeuksista seurasi hovioikeuden esimerkkiä langettamalla itsemurhaajille lain kirjaimesta poikkeavia rangaistusmuotoja sekä hyväksymällä erilaisia, ns. täydeksi hulluudeksi kelpaamattomia mielisairauden tiloja lieventäviksi tekijöiksi erityisesti vuosisadan lopulla. Voidaan katsoa, että tällainen toiminta liittyi erityisesti tuomarien ”ammattilaistumiseen” eli lisääntyneeseen koulutukseen ja harjoitteluun hovioikeuksissa. Silti paikallisten oikeusistuinten toiminta ei vuosisadan lopullakaan osoita selkeitä merkkejä siitä, että alioikeudet olisivat muuttuneet keskus- ja esivallan ja valtion kontrolloimiksi ja niiden intressejä palveleviksi areenoiksi. Konteksti ja tilanteet sekä ihmisten sosiaaliset asemat ja suhteet olivat keskiössä ’paikallisten totuuksien’ määrittelyssä ja itsemurhien oikeudellisessa käsittelyssä.
Erityisesti syytetyn vainajan sosiaalisella asemalla, erityisesti maineella ja suhteilla mutta myös sukupuolella ja iällä, oli vaikutusta alioikeuden tulkintoihin ja tuomioihin. Tuomarin kanssa tuomiovaltaa käyttävät paikalliset talonpojat ja porvarit saattoivat antaa esimerkiksi henkilökohtaisen käsityksensä tai suhteensa vainajaan tai tämän omaisiin vaikuttaa tulkintoihinsa. Tutkimus paljastaakin myös itsemurhaan liittyvien käsitysten ja asenteiden monimuotoisuuden 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Kaikkia, tai kaikkien, itsemurhia ei pidetty tai esitetty yhtä tuomittavina; itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat siihen, miten tekoon suhtauduttiin ja miten se ymmärrettiin ja selitettiin. Erityisesti mieleltään sairaiksi katsottujen ja alaikäisten tekemiä itsemurhia pidettiin huomattavasti vähemmän tuomittavina kuin mieleltään terveiksi katsottujen aikuisten itsemurhia. Myös kunnioitettujen, uskonnollisten ja pidettyjen yhteisön jäsenten itsemurhia ei pidetty yhtä tuomittavina ja vakavina rikoksina kuin pahamaineisten henkilöiden itsemurhia, vaikka itse teot olisivat olleet piirteiltään samanlaiset. Heikoimmassa asemassa olivat ”huonoa” elämää viettäneet, ei-pidetyt ja vieraspaikkakuntalaiset, joilla ei ollut omaisia puhumassa puolestaan.
Itsemurhien oikeudellisen käsittelyn tutkiminen osoittaa, että rikosten ja oikeusprosessien sekä rikosasteiden tutkimuksessa tulee ottaa huomioon lainsäädännön ja oikeustapausten ohella erilaisia kulttuurisia, sosiaalisia ja hallinnollisia tekijöitä. Tutkimus tuottaa uutta tietoa alioikeuksien toiminnoista ja käytännöistä rikosten käsittelyssä. Ruohonjuuritasolle keskittyminen osoittaa, että oikeudenkäyttö paikallisissa alioikeuksissa oli paitsi kontekstisidonnaista myös paikallisväestön toiminnasta ja intresseistä riippuvaista.
Itsemurha kriminalisoitiin Ruotsin valtakunnassa ensimmäisen kerran vuonna 1442 kootussa Kuningas Kristoferin maanlaissa, joka saatettiin yleisesti voimaan vuonna 1608. Lain seurauksena epäilyttäviä kuolemantapauksia tutkittiin käräjillä ja raastuvanoikeuksissa, joissa lähinnä todistajia kuulemalla selvitettiin epäillyn vainajan kuolintapa ja mielentila. Rangaistukset kohdistettiin itsemurhaajan ruumiiseen: pyövelin tuli viedä mieleltään terveet metsään ja polttaa jäännökset roviolla, ja mieleltään sairaat tuli lain mukaan haudata kirkkomaan ulkopuolelle. Tosin kuin monin paikoin muualla Euroopassa, joiden esimerkkiä muutoin pitkälti seurattiin itsemurhan kriminalisoinnissa, Ruotsissa teosta tuomitun omaisuutta ei takavarikoitu. Lainsäädäntöä täydennettiin ja oikeus- ja rangaistuskäytännöt muuttuivat 1600-luvun aikana erityisesti eurooppalaisten vaikutteiden tuloksena.
Itsemurhan oikeusprosessi alkoi, kun epäilyttävä kuolemantapaus ilmiannettiin maalliselle viranomaiselle ja tapaus asetettiin syytteeseen. Monien ehtojen ja edellytysten piti täyttyä, jotta itsemurhatapaus päätyi alioikeuteen. Syytteeseenpano riippui pitkälti paikallisväestön intresseistä, sillä viranomaiset olivat riippuvaisia lähiomaisten ja yhteisön ilmiannoista. Riskitekijät, jotka katkaisivat tiedonkulun ja estivät tapauksen onnistuneen syytteeseenpanon, toteutuivat todennäköisemmin perifeerisillä alueilla kuin tiheämmin asutuilla keskusalueilla. Periferioissa viranomaisten toiminta- ja vastuualueet olivat suurempia, mikä hankaloitti tiedonvälitystä ja virallisen sosiaalisen kontrollin ja valvonnan toteuttamista. Käytännössä paikallisyhteisöjen sisäinen epävirallinen sosiaalinen kontrolli oli keskiössä rikosten syytteeseenpanon kannalta. Alioikeusprosessin käynnistyminen edellytti kaikissa vaiheissa paikallisyhteisöjen osallistumista ja yhteistyötä. Tutkimuksen laaja tapausaineisto viittaa siihen, että itsemurhatapausten määrä moninkertaistui vuosisadan jälkipuoliskolla ja erityisesti 1680- ja 1690-luvuilla. Rikostapausten ja -tuomioiden määrän lisääntymisestä huolimatta itsemurhailmiön yleistymisestä ei ole selkeitä todisteita. Tutkimus osoittaa, kuinka rikosasteen muutos liittyy enemmänkin lähdeaineiston säilyvyyteen ja erilaisiin hallinnollisiin, kulttuurisiin ja väestöllisiin muutoksiin sekä tuomiovaltaepäselvyyksiin, jotka vaikuttivat itsemurhien syytteeseenpanoon.
Itsemurhien oikeustutkinta kuolinsyy- ja mielenterveysmäärittelyineen oli hankala ja monivaiheinen prosessi. Syytteellepanon tapaan myös alioikeustutkinta edellytti yhteistyötä paikallisyhteisön, vainajan omaisten ja virkamiesten välillä. Lääkärien ja muiden asiantuntijoiden puuttuessa kuolinsyiden ja -tapojen sekä mielentilan määrittely perustui paikallisväestön, erityisesti omaisten, naapurien ja pastorin, todistajanlausuntoihin. Keskiaikaisen lain tiukkaa kirjainta pidettiin vanhentuneena, ja Ruotsin hovioikeuksien esimerkkejä seuraten sekä toisaalta paikallisia tarpeita kuunnellen alioikeudet tulkitsivat sitä joustavasti. Laki oli esimerkiksi hyvin tarkka sen suhteen, kuka itsemurhan tehnyt voitiin katsoa mielisairaaksi ja siten lievempään rangaistusmuotoon oikeutetuksi; silti alioikeudet tulkitsivat vaatimuksia ’’täydestä hulluudesta’’ vapaammin ja langettivat mielisairaan tuomioita esimerkiksi melankoliasta kärsineille, kuumehoureisille ja alaikäisille. Lopulliset rangaistusmuodot lieventyivät, kun hovioikeudet, joille itsemurharikokset alistettiin, luopuivat ruumiin polttamisesta ja langettivat metsähautauksia tervejärkisille. Osa itsemurhaajista sai hautasijankin, tosin hiljaisen eli seremoniattoman hautauksen syrjään kirkkomaan pohjoisosiin.
Kuolemantapausten luokittelu itsemurhiksi, onnettomuuksiksi tai ns. epäselviksi tapauksiksi ja mielentilojen luokittelu oli alioikeuksissa tulkinnanvaraista, vaihteli tapauskohtaisesti ja oli usein neuvottelukysymys. Koska alioikeuksissa kohdattiin itsemurhatapauksia suhteellisen harvoin ja selkeä normisto puuttui, tulkinta perustui toisaalta tuomarina toimineen mahdolliseen kokemukseen ja koulutukseen ja toisaalta pitkälti lautakunnissa ja raastuvanoikeuksissa toimineiden paikallisten talonpoikien ja porvareiden mielipiteisiin. Ns. oikeudellisen vallankumouksen piirteistä ja vaikutuksista on havaittavissa selkeitä merkkejä itsemurhatapausten alioikeuskäsittelyissä. Luonnollisesti hovioikeuksien perustaminen merkitsi sitä, että muiden vakavien rikosten tapaan itsemurhien tuomiot ja pöytäkirjat tuli ennen tuomion toimeenpanoa alistaa hovioikeuden tarkastettaviksi. Alioikeuksien pöytäkirjat yhdenmukaistuivat ja tulivat tarkemmiksi, kun kirjurin ja alioikeuksien tuli ottaa huomioon hovioikeuden koulutetun eliitin tarpeet, vaatimukset ja odotukset. Myös osa alioikeuksista seurasi hovioikeuden esimerkkiä langettamalla itsemurhaajille lain kirjaimesta poikkeavia rangaistusmuotoja sekä hyväksymällä erilaisia, ns. täydeksi hulluudeksi kelpaamattomia mielisairauden tiloja lieventäviksi tekijöiksi erityisesti vuosisadan lopulla. Voidaan katsoa, että tällainen toiminta liittyi erityisesti tuomarien ”ammattilaistumiseen” eli lisääntyneeseen koulutukseen ja harjoitteluun hovioikeuksissa. Silti paikallisten oikeusistuinten toiminta ei vuosisadan lopullakaan osoita selkeitä merkkejä siitä, että alioikeudet olisivat muuttuneet keskus- ja esivallan ja valtion kontrolloimiksi ja niiden intressejä palveleviksi areenoiksi. Konteksti ja tilanteet sekä ihmisten sosiaaliset asemat ja suhteet olivat keskiössä ’paikallisten totuuksien’ määrittelyssä ja itsemurhien oikeudellisessa käsittelyssä.
Erityisesti syytetyn vainajan sosiaalisella asemalla, erityisesti maineella ja suhteilla mutta myös sukupuolella ja iällä, oli vaikutusta alioikeuden tulkintoihin ja tuomioihin. Tuomarin kanssa tuomiovaltaa käyttävät paikalliset talonpojat ja porvarit saattoivat antaa esimerkiksi henkilökohtaisen käsityksensä tai suhteensa vainajaan tai tämän omaisiin vaikuttaa tulkintoihinsa. Tutkimus paljastaakin myös itsemurhaan liittyvien käsitysten ja asenteiden monimuotoisuuden 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa. Kaikkia, tai kaikkien, itsemurhia ei pidetty tai esitetty yhtä tuomittavina; itsemurhan tehneen persoona ja maine vaikuttivat siihen, miten tekoon suhtauduttiin ja miten se ymmärrettiin ja selitettiin. Erityisesti mieleltään sairaiksi katsottujen ja alaikäisten tekemiä itsemurhia pidettiin huomattavasti vähemmän tuomittavina kuin mieleltään terveiksi katsottujen aikuisten itsemurhia. Myös kunnioitettujen, uskonnollisten ja pidettyjen yhteisön jäsenten itsemurhia ei pidetty yhtä tuomittavina ja vakavina rikoksina kuin pahamaineisten henkilöiden itsemurhia, vaikka itse teot olisivat olleet piirteiltään samanlaiset. Heikoimmassa asemassa olivat ”huonoa” elämää viettäneet, ei-pidetyt ja vieraspaikkakuntalaiset, joilla ei ollut omaisia puhumassa puolestaan.
Itsemurhien oikeudellisen käsittelyn tutkiminen osoittaa, että rikosten ja oikeusprosessien sekä rikosasteiden tutkimuksessa tulee ottaa huomioon lainsäädännön ja oikeustapausten ohella erilaisia kulttuurisia, sosiaalisia ja hallinnollisia tekijöitä. Tutkimus tuottaa uutta tietoa alioikeuksien toiminnoista ja käytännöistä rikosten käsittelyssä. Ruohonjuuritasolle keskittyminen osoittaa, että oikeudenkäyttö paikallisissa alioikeuksissa oli paitsi kontekstisidonnaista myös paikallisväestön toiminnasta ja intresseistä riippuvaista.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4968]