Arkipäiväisten tapaturmien jälkeinen traumaoireilu ja psykososiaalisen tuen tarve

Abstract

Tausta: Tapaturman uhreja hoidetaan fyysisesti, mutta psyykkinen kuormitus jää helposti huomioimatta etenkin pienissä tapaturmissa. Tapaturman mittavuudesta riippumatta uhri voi kokea kovaa kipua kuten myös pelkoa ja avuttomuutta. Tutkimusten mukaan sosiaalinen tuki on yhteydessä toipumiseen kuormittavasta kokemuksesta. Tapaturman jälkeen parasta sosiaalista tukea ovat tunkeilematon läsnäolo ja uhrin kuunteleminen. Tutkimuksessa kysyttiin 1) havaitaanko tapaturmaista kipua kokeneilla traumaoireilua, 2) kokevatko ihmiset saavansa riittävästi psykososiaalista tukea tapaturman jälkeen sekä 3) ovatko koettu tuki tai psykososiaaliset muuttujat yhteydessä traumaoireilun määrään.

Aineisto: Suomenkieliseen verkkokyselyyn osallistui 149 vastaajaa, joista 21 prosenttia oli naisia ja 79 prosenttia miehiä. Iältään he olivat 16-64-vuotiaita. Vapaa-ajan tapaturman kokeneita oli 56 prosenttia, työtapaturman kokeneita 24 prosenttia ja liikennetapaturman kokeneita 19 prosenttia aineistosta.

Muuttujat: Traumaoireet jäsennettiin traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) mukaan ja mitattiin IES-R-kysymyspatteristolla, joka sisältää kysymykset kolmesta oireluokasta: välttämiskäyttäytyminen, ylivirittyneisyys sekä tapahtuman uudelleen eläminen ja mieleentunkevuus. Tapahtuma-aikaisia tuntemuksia ja käsityksiä kartoitettiin kysymyksillä koetusta kivusta, pelosta, avuttomuudesta, häpeästä, oman kehon pettämisestä sekä invalidisoitumisen pelosta ja hengenvaarasta. Henkinen tuki jäsennettiin formaalin ja informaalin sosiaalisen tuen mukaan. Tuki käsitettiin psykososiaalisena eli terapeuttisena ja kuntoutukseen myönteisesti vaikuttavana vuorovaikutuksena.

Tutkimusmenetelmät: Aineiston kvantitatiivinen analyysi tarkasteli deskriptiivisesti muuttujien välisiä yhteyksiä. Tarkemmin yhteyksiä tarkasteltiin logistisella regressioanalyysillä.

Merkittävimmät tulokset: Vastaajista kymmenen prosenttia kärsi huomattavasta määrästä traumaoireita. Koko aineistossa eniten havaittiin välttämiskäyttäytymistä. Traumaoireilun kanssa korreloivat erityisesti tapahtuman aikana koettu pelko ja tapahtuman jälkeen koettu läheisille puhumisen vaikeus. Työn ja opiskelun ulkopuolella oleminen oli yhteydessä traumaoireiden määrään. Huomattavan oireilun raja-arvo ei ylittynyt yhdessäkään urheilu- tai liikuntatapaturman tapauksessa. Tapaturman jälkeinen sosiaalinen tuki arvioitiin yleisesti puutteelliseksi. Läheisten tuki arvioitiin keskimäärin riittävämmäksi kuin hoitohenkilökunnalta saatu tuki. Neljä prosenttia kertoi saaneensa virallista kriisiapua tai terapiaa tapaturmaan liittyen. 81 prosenttia oli keskustellut kokemuksestaan siinä yhteisössä, johon tapaturma liittyi.

Johtopäätökset: Tulokset tukevat aikaisempaa tutkimusta siitä, että tapaturmaisesta kipukokemuksesta puhuminen voidaan kokea vaikeaksi. Tapahtuman jälkeen on usein tarve tulla kuulluksi, mutta samalla koetaan, etteivät muut voi ymmärtää kokemusta. Useimmat kokevatkin aiempien tutkimusten mukaan vertaistuen itselleen parhaaksi sosiaalisen tuen muodoksi. Aineiston perusteella formaalia vertaistukea ei juuri järjestetä tapaturman kokeneille. Näin ollen ensihoidossa olisi tärkeintä varmistua, että tapaturman kokeneella on kotiuduttuaan omaa sosiaalista tukiverkkoa.