Satiiriset Itse valtiaat: Poliittinen huumori suomalaisessa julkisuudessa
Kolehmainen, Marjo (2015)
Tampere University Press
2015
Tiedotusoppi - Journalism and Mass Communication
Viestinnän, median ja teatterin yksikkö - School of Communication, Media and Theatre
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2015-08-15
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9874-9
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9874-9
Tiivistelmä
Poliittista huumoria 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen Suomessa käsittelevän tutkimuksen tapausesimerkkinä on satiirisarja Itse valtiaat. Sarja ja sen kaltaiset poliittiset viihdeohjelmat ovat osa politiikan julkisuuden viihteellistymiseksi kutsuttua ilmiökenttää. Politiikan käsittely huumorin keinoin ei ole uutta, mutta politiikkaan ja poliitikkoihin liittyvät viihteelliset ohjelmasisällöt ja politiikkaa koskevat humoristiset käsittelytavat ovat muutaman viimeisen vuosikymmenen aikana yleistyneet mediassa. Politiikan ja huumorin suhteet voivat kuitenkin artikuloitua monin eri tavoin, eikä poliittista huumoria voi lähtökohtaisesti luokitella esimerkiksi yhteiskuntajärjestystä yllä pitäväksi tai horjuttavaksi ilmiöksi. Poliittisen viihteen ja siitä käytävän yhteiskunnallisen keskustelun tutkiminen lisää tietoa poliittisesta kulttuurista. Tutkimuksen keskeinen kysymys on, miten Itse valtiaat ja siitä käytävä julkinen keskustelu osallistuvat politiikkaa koskevien kulttuuristen käsitysten tuottamiseen.
Tutkimus paikantuu erityisesti mediakulttuurin tutkimuskenttään, joskin siinä on hyödynnetty myös muiden tieteenalojen keskusteluja ja tutkimuksia. Pioneeriluonteensa vuoksi tutkimus tuottaa uudenlaisia näkökulmia poliittisen viestinnän tutkimiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on muodostettu yhdistämällä sosiaalitieteellistä huumorin tutkimusta, julkisuusteoreettista tutkimusta, populaarikulttuurin poliittisten ulottuvuuksien tutkimusta sekä kulttuuriseen kansalaisuuteen kohdistuvaa tutkimusta. Tutkimuksessa nojaudutaan laajaan politiikka-, julkisuus-, ja kansalaisuuskäsitykseen, mikä ilmenee siinä, että tutkimuksessa lähdetään liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan poliittisten viihdeohjelmien seuraaminen, politiikkaa käsittelevien uutisten lukeminen, osallistuminen politiikkaa käsitteleviin verkkokyselyihin sekä politiikasta keskusteleminen ovat kaikki paitsi populaarikulttuuriin myös politiikkaan liittyviä arjen käytäntöjä ja siten myös merkityksellisiä kansalaisena olemisen ja kansalaisuuden tekemisen muotoja.
Tutkimus on laadullinen empiirinen tutkimus. Sen aineisto koostuu Itse valtiaista, poliittisesta huumorista suomalaisissa sanoma- ja iltapäivälehdissä käydystä keskustelusta sekä Ilta-Sanomien kotisivuilla julkaisusta lukijakyselystä. Aineistokokonaisuus I sisältää Itse valtiaat -sarjan pohjalta tuotetut DVD-kokoelmat, joihin sisältyy yhteensä 77 jaksoa, erikoisjaksoa tai televisioelokuvaa. Aineistokokonaisuus II koostuu Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Iltalehdessä aikavälillä 1.–31.3.2004 julkaistuista 76 lehtileikkeestä, joissa käsitellään Itse valtiaita tai poliittista huumoria. Tarkastelun aikaväli on valikoitu sillä perusteella, että kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä esitti maaliskuun 2004 alussa tapahtuneen eronsa yhteydessä Itse valtiaiden vaikuttaneen hänen edellytyksiinsä jatkaa puolueen johdossa. Aineistokokonaisuus III koostuu Ilta-Sanomien kotisivuilla Itälän eroilmoituksen jälkeen julkaisemasta kyselystä, johon sisältyy 8 490 osallistujien antamaa ääntä sekä 442 lukijoiden jättämää kommenttia.
Keskeinen analyysimenetelmä tutkimuksessa on diskurssianalyysi. Menetelmää on sovellettu eri aineistokokonaisuuksien analyysiin keskenään vaihtelevin tavoin. Aineistokokonaisuuden I kohdalla toistuvat seuraavat koomisuuden tuottamisen tavat: karnevalisoitu ruumiillisuus, kulttuuriset referenssit, poliittiset teemat sekä vallan konkretisointi. Aineistokokonaisuuden II kohdalla diskurssianalyyttista otetta on käytetty muodostamaan poliittista viihdettä koskevia diskursseja suomalaisessa julkisuudessa. Tuloksena on muodostettu neljä diskurssia: median vaikutusvalta, epäkelpo maskuliinisuus, henkilöitynyt politiikka sekä suomalainen maku. Aineistokokonaisuuden III kohdalla on tunnistettu viisi kyselyyn vastanneiden käyttämää diskurssia, jotka ovat neuvotteleminen median vaikutuksesta, yksilön vastuun korostaminen, realistisuuden arviointi, median puolueellisuus ja yhteiskunnalliset kannanotot.
Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös siihen, kuinka kulttuuriset jäsennykset kiertävät mediasta toiseen. Analyysin perusteella kaikkia kolmea aineistokokonaisuutta yhdistää kolme juonnetta, jotka samalla läpäisevät aineiston kokonaisuudessaan. Ensinnäkin aineistoja yhdistää se, että niissä politiikkaa jäsennetään yksilöllistymisen korostumisen kautta. Toiseksi aineistoja yhdistää se, että ne tuovat esille tunnesääntöjen merkityksen poliittisen viihteen kehyksessä. Kolmanneksi tutkimus osoittaa sukupuolen merkityksen politiikassa: politiikka näyttäytyy kaikissa aineistokokonaisuuksissa miesten lajiksi. Siinä missä yksilöllistymistä ja emotionalisoitumista voi pitää länsimaisten myöhäismodernien yhteiskuntien ominaispiirteinä, on yllättävää, kuinka sukupuolistuneella tavalla politiikasta ja poliittisesta viihteestä keskustellaan 2000-luvun alun Suomessa.
Niin poliittinen huumori kuin siitä käytävä keskustelu sosiaalistavat kansalaisia tietynlaisiin politiikkaa koskeviin ajattelu- ja toimintatapoihin sekä vahvistavat, haastavat ja marginalisoivat erilaisia politiikkaan liittyviä diskursseja. Tutkimuksen perusteella sekä Itse valtiaissa että poliittisesta huumorista käytävässä keskustelussa vahvistetaan diskursiivista käsitystä, jonka mukaan politiikka on nimenomaan parlamentaarista politiikkaa – siitäkin huolimatta, että aineiston perusteella poliittisen huumorin yhteydessä puhutaan varsin vähän varsinaisista politiikan sisällöistä. Samalla tuotetaan sellaista kansalaisten suhdetta politiikkaan, jossa politiikan katsotaan niveltyvän kansallisvaltioon liittyvään poliittiseen järjestelmään. Tutkimus osoittaa, että poliittinen viihde ja siitä käytävä keskustelu eivät tuota vain kulttuurista kansalaisuutta, vaan myös poliittista kansalaisuutta. Tutkimuksen keskeisimmän tuloksen voi kiteyttää seuraavasti: Huumori ei ole irrallaan politiikasta, vaan niveltyy monin tavoin osaksi poliittista järjestelmää.
Tutkimus paikantuu erityisesti mediakulttuurin tutkimuskenttään, joskin siinä on hyödynnetty myös muiden tieteenalojen keskusteluja ja tutkimuksia. Pioneeriluonteensa vuoksi tutkimus tuottaa uudenlaisia näkökulmia poliittisen viestinnän tutkimiseen. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on muodostettu yhdistämällä sosiaalitieteellistä huumorin tutkimusta, julkisuusteoreettista tutkimusta, populaarikulttuurin poliittisten ulottuvuuksien tutkimusta sekä kulttuuriseen kansalaisuuteen kohdistuvaa tutkimusta. Tutkimuksessa nojaudutaan laajaan politiikka-, julkisuus-, ja kansalaisuuskäsitykseen, mikä ilmenee siinä, että tutkimuksessa lähdetään liikkeelle ajatuksesta, jonka mukaan poliittisten viihdeohjelmien seuraaminen, politiikkaa käsittelevien uutisten lukeminen, osallistuminen politiikkaa käsitteleviin verkkokyselyihin sekä politiikasta keskusteleminen ovat kaikki paitsi populaarikulttuuriin myös politiikkaan liittyviä arjen käytäntöjä ja siten myös merkityksellisiä kansalaisena olemisen ja kansalaisuuden tekemisen muotoja.
Tutkimus on laadullinen empiirinen tutkimus. Sen aineisto koostuu Itse valtiaista, poliittisesta huumorista suomalaisissa sanoma- ja iltapäivälehdissä käydystä keskustelusta sekä Ilta-Sanomien kotisivuilla julkaisusta lukijakyselystä. Aineistokokonaisuus I sisältää Itse valtiaat -sarjan pohjalta tuotetut DVD-kokoelmat, joihin sisältyy yhteensä 77 jaksoa, erikoisjaksoa tai televisioelokuvaa. Aineistokokonaisuus II koostuu Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa, Ilta-Sanomissa ja Iltalehdessä aikavälillä 1.–31.3.2004 julkaistuista 76 lehtileikkeestä, joissa käsitellään Itse valtiaita tai poliittista huumoria. Tarkastelun aikaväli on valikoitu sillä perusteella, että kokoomuksen puheenjohtaja Ville Itälä esitti maaliskuun 2004 alussa tapahtuneen eronsa yhteydessä Itse valtiaiden vaikuttaneen hänen edellytyksiinsä jatkaa puolueen johdossa. Aineistokokonaisuus III koostuu Ilta-Sanomien kotisivuilla Itälän eroilmoituksen jälkeen julkaisemasta kyselystä, johon sisältyy 8 490 osallistujien antamaa ääntä sekä 442 lukijoiden jättämää kommenttia.
Keskeinen analyysimenetelmä tutkimuksessa on diskurssianalyysi. Menetelmää on sovellettu eri aineistokokonaisuuksien analyysiin keskenään vaihtelevin tavoin. Aineistokokonaisuuden I kohdalla toistuvat seuraavat koomisuuden tuottamisen tavat: karnevalisoitu ruumiillisuus, kulttuuriset referenssit, poliittiset teemat sekä vallan konkretisointi. Aineistokokonaisuuden II kohdalla diskurssianalyyttista otetta on käytetty muodostamaan poliittista viihdettä koskevia diskursseja suomalaisessa julkisuudessa. Tuloksena on muodostettu neljä diskurssia: median vaikutusvalta, epäkelpo maskuliinisuus, henkilöitynyt politiikka sekä suomalainen maku. Aineistokokonaisuuden III kohdalla on tunnistettu viisi kyselyyn vastanneiden käyttämää diskurssia, jotka ovat neuvotteleminen median vaikutuksesta, yksilön vastuun korostaminen, realistisuuden arviointi, median puolueellisuus ja yhteiskunnalliset kannanotot.
Tutkimuksessa kiinnitetään huomiota myös siihen, kuinka kulttuuriset jäsennykset kiertävät mediasta toiseen. Analyysin perusteella kaikkia kolmea aineistokokonaisuutta yhdistää kolme juonnetta, jotka samalla läpäisevät aineiston kokonaisuudessaan. Ensinnäkin aineistoja yhdistää se, että niissä politiikkaa jäsennetään yksilöllistymisen korostumisen kautta. Toiseksi aineistoja yhdistää se, että ne tuovat esille tunnesääntöjen merkityksen poliittisen viihteen kehyksessä. Kolmanneksi tutkimus osoittaa sukupuolen merkityksen politiikassa: politiikka näyttäytyy kaikissa aineistokokonaisuuksissa miesten lajiksi. Siinä missä yksilöllistymistä ja emotionalisoitumista voi pitää länsimaisten myöhäismodernien yhteiskuntien ominaispiirteinä, on yllättävää, kuinka sukupuolistuneella tavalla politiikasta ja poliittisesta viihteestä keskustellaan 2000-luvun alun Suomessa.
Niin poliittinen huumori kuin siitä käytävä keskustelu sosiaalistavat kansalaisia tietynlaisiin politiikkaa koskeviin ajattelu- ja toimintatapoihin sekä vahvistavat, haastavat ja marginalisoivat erilaisia politiikkaan liittyviä diskursseja. Tutkimuksen perusteella sekä Itse valtiaissa että poliittisesta huumorista käytävässä keskustelussa vahvistetaan diskursiivista käsitystä, jonka mukaan politiikka on nimenomaan parlamentaarista politiikkaa – siitäkin huolimatta, että aineiston perusteella poliittisen huumorin yhteydessä puhutaan varsin vähän varsinaisista politiikan sisällöistä. Samalla tuotetaan sellaista kansalaisten suhdetta politiikkaan, jossa politiikan katsotaan niveltyvän kansallisvaltioon liittyvään poliittiseen järjestelmään. Tutkimus osoittaa, että poliittinen viihde ja siitä käytävä keskustelu eivät tuota vain kulttuurista kansalaisuutta, vaan myös poliittista kansalaisuutta. Tutkimuksen keskeisimmän tuloksen voi kiteyttää seuraavasti: Huumori ei ole irrallaan politiikasta, vaan niveltyy monin tavoin osaksi poliittista järjestelmää.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4985]