Vaikean verbaalisen apraksian ilmenemismuotoja nimeävässä ja toistavassa puheessa

Abstract

Neurologisperäinen verbaalinen apraksia, puhemotorisen säätelyn häiriö, syntyy tavallisesti aivoverenkiertohäiriöistä, mutta voi aiheutua mistä tahansa vauriosta tahdonalaista puhemotoriikkaa hallinnoivan aivopuoliskon hermoverkkoon. Verbaalista apraksiaa tavataan täysin itsenäisenä häiriönä, mutta myös etenkin sujumattomien afasioiden yhteydessä. Häiriö ilmenee sekä foneemisesti että prosodisesti poikkeavina puheen piirteinä, kuten foneemis-fonologisina virheinä, intonaation ja puherytmin muutoksina sekä äänteiden ajallisen keston häiriintymisenä. Vaikea-asteisessa häiriössä myös sanojen äänne- ja tavurakenteet hajoavat ja lisäksi viestinnän tehokkuus heikkenee usein runsaiden itsekorjausten myötä.

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitin, miten vaikea verbaalinen apraksia ilmenee sanatasoisessa nimeävässä ja toistavassa puheessa. Verbaaliseen apraksiaan liittyvästä dysprosodiasta tarkastelin kolmea piirrettä, joita kutsun ajallis-spatiaalisen koordinaation vaikeuksiksi. Lisäksi tarkastelin ja analysoin tutkimushenkilön tuottamia foneemis-fonologisia virheitä, näiden virheiden paikallistumista ja virhepaikan pysyvyyttä useilla sanan toistokerroilla, sekä virheitä seuraavien itsekorjausjaksojen käynnistymistä ja etenemistä.

Ajallis-spatiaalisen koordinaation vaikeus ilmeni lähes 80%:ssa tutkimushenkilön tuottamista sanoista. Eniten hän tuotti artikulaation katkoksia, toiseksi eniten äännepidentymiä ja vähiten äännevääristymiä. Sanatoistotehtävässä vääristyivät erityisesti alveolaarikonsonantit ja etuvokaalit. Foneemis-fonologisia virheitä tutkimushenkilö tuotti hieman enemmän nimeävässä kuin toistavassa puheessa. Eniten tutkimushenkilö tuotti neologismeja ja toiseksi eniten sanat sisälsivät monimuotoisia, usean äänteen virheitä. Vähiten tutkimushenkilön puheessa esiintyi yksinkertaisia virheitä, joista valtaosa oli yhden äänteen substituutioita.

Foneemis-fonologisiset virheet paikallistuivat enimmäkseen koko sanaan ja toiseksi eniten virheitä esiintyi vähintään kahdessa tavussa. Virheiden paikka myös säilyi todennäköisesti samassa kohdassa sanan peräkkäisillä tuottokerroilla. Tutkimushenkilö aloitti yhteensä 52 itsekorjausjaksoa, joista noin 10% johti toivottuun kohdesanan ääntämysasuun. Pääosin itsekorjaukset käynnistyivät heti sanan alusta, ja pisin itsekorjausjakso koostui 20 tavutoistosta.

Suomen kielellä ei tiettävästi löydy menetelmää, jolla verbaalisen apraksian piirteitä voitaisiin tunnistaa. Tutkimukseni tarkoitus oli sekä tarjota uutta näkökulmaa verbaalisen apraksian tarkasteluun että helpottaa häiriön tunnistamista kliinisessä työssä. Jatkossa tarvitaan lisätietoa mm. verbaaliseen apraksiaan liittyvästä VOT-aikojen pidentymisestä sekä ilmaisua aloittaessa että sanansisäisesti. Kiinnostavaa olisi myös sisällyttää tutkimukseen ICF:n kuvailemat toiminnallisen kommunikaation tasot, jotta arjen kommunikaatiohaasteisiin voitaisiin vastata soveltuvin apuvälinein ja kuntoutusmuodoin.