Bearing Witness to Trauma : An Analysis of Testimonies of Rape in The Men Who Killed Me: Rwandan Survivors of Sexual Violence
Löfström, Silja (2015)
2015
Englantilainen filologia - English Philology
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-06-05
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201507022008
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201507022008
Tiivistelmä
Vuonna 1994 Ruandan kansanmurhassa hutut tappoivat arviolta 800 000 tutsia sadan päivän aikana. Tämän lisäksi noin 250 000-500 000 tyttöä ja naista raiskattiin. Väkivaltaisuuksien tarkoitus oli tuhota lopullisesti tutsien kansanryhmä. Kansainvälinen yhteisö Yhdistyneiden Kansakuntien (YK) johdolla epäonnistui julmuuksien estämisessä, sitä on sittemmin arvosteltu voimakkaasti tästä virheestä.
Tämän tutkielman aiheena on Anne-Marie de Brouwerin ja Sandra Ka Hon Chun toimittama dokumentaarinen kirja. Aineisto kirjaan on kerätty haastattelemalla kuuttatoista kansanmurhasta selviytynyttä naista ja yhtä miestä heidän kansanmurhan aikana kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Näiden haastattelujen pohjalta on muokattu teoksen kertomukset. Teos edustaa kirjallisuuden lajina nonfiktiota, kokemuskirjallisuutta ja sen kerrontamuotona on minäkertoja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä kansanmurhan aikana koetun seksuaalisen väkivallan pitkäaikaisvaikutus on sen uhreiksi joutuneiden ihmisten elämään sekä se, miten uhrit itse kokevat näistä kokemuksista kertomisen ja niiden muokkaamisen kirjalliseksi teokseksi länsimaisen tarinankerronnan mallin mukaan. Teoreettisena pohjana kirjan kvalitatiiviselle analyysille toimivat feministinen teoria naisten erityisasemasta konfliktissa, traumateoria kokemuksellisen kirjallisuuden vastuusta ja sen kohtaamista haasteista sekä poliittinen teoria raiskauksesta aseena, kansanmurhan välineenä ja rikoksena ihmisyyttä vastaan. Koska enemmistö naisista sai raiskauksien seurauksena HIV-tartunnan, AIDS liittyy osaltaan konfliktin aiheuttamiin pitkäaikaisvaikutuksiin.
Traumateorian mukaan koetusta traumasta kertominen voi toimia selviytymiskeinona ja osaltaan auttaa siitä ylipääsyssä. Toisaalta taas keskustelua herättää se, kenellä on oikeus kirjoittaa traumasta ja millaista tämän kirjallisuuden tulisi olla. Yksi keskeisimmistä teemoista tutkielmassa onkin selvittää onko de Brouwerin ja Chun kirjaan osallistuminen hyödyttänyt kansanmurhasta eloonjääneitä vai voidaanko nähdä, että heitä olisi käytetty hyväksi tuotettaessa länsimaalaiseen yleisöön vetoavaa kirjallisuutta kauheuksista. Tutkimuksen edetessä traumasta todistamisen monet ulottuvuudet nousevat esiin ja tulee selväksi, että asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Lisäksi huomataan miten moninaiset ja pitkäkestoiset vaikutukset seksuaalisella väkivallalla on sen uhriksi joutuneeseen yksilöön sekä konfliktinjälkeiseen yhteisöön kokonaisuutena. Tutkimus yhdistää kirjallisuuden tutkimukseen poliittisen näkökulman tuoden esiin kokonaiskuvaa raiskauksen moninaisista aspekteista, sekä kokemuksellisesta kirjallisuudesta näiden välittäjänä.
Tämän tutkielman aiheena on Anne-Marie de Brouwerin ja Sandra Ka Hon Chun toimittama dokumentaarinen kirja. Aineisto kirjaan on kerätty haastattelemalla kuuttatoista kansanmurhasta selviytynyttä naista ja yhtä miestä heidän kansanmurhan aikana kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta. Näiden haastattelujen pohjalta on muokattu teoksen kertomukset. Teos edustaa kirjallisuuden lajina nonfiktiota, kokemuskirjallisuutta ja sen kerrontamuotona on minäkertoja. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, mikä kansanmurhan aikana koetun seksuaalisen väkivallan pitkäaikaisvaikutus on sen uhreiksi joutuneiden ihmisten elämään sekä se, miten uhrit itse kokevat näistä kokemuksista kertomisen ja niiden muokkaamisen kirjalliseksi teokseksi länsimaisen tarinankerronnan mallin mukaan. Teoreettisena pohjana kirjan kvalitatiiviselle analyysille toimivat feministinen teoria naisten erityisasemasta konfliktissa, traumateoria kokemuksellisen kirjallisuuden vastuusta ja sen kohtaamista haasteista sekä poliittinen teoria raiskauksesta aseena, kansanmurhan välineenä ja rikoksena ihmisyyttä vastaan. Koska enemmistö naisista sai raiskauksien seurauksena HIV-tartunnan, AIDS liittyy osaltaan konfliktin aiheuttamiin pitkäaikaisvaikutuksiin.
Traumateorian mukaan koetusta traumasta kertominen voi toimia selviytymiskeinona ja osaltaan auttaa siitä ylipääsyssä. Toisaalta taas keskustelua herättää se, kenellä on oikeus kirjoittaa traumasta ja millaista tämän kirjallisuuden tulisi olla. Yksi keskeisimmistä teemoista tutkielmassa onkin selvittää onko de Brouwerin ja Chun kirjaan osallistuminen hyödyttänyt kansanmurhasta eloonjääneitä vai voidaanko nähdä, että heitä olisi käytetty hyväksi tuotettaessa länsimaalaiseen yleisöön vetoavaa kirjallisuutta kauheuksista. Tutkimuksen edetessä traumasta todistamisen monet ulottuvuudet nousevat esiin ja tulee selväksi, että asiaan ei ole yksiselitteistä vastausta. Lisäksi huomataan miten moninaiset ja pitkäkestoiset vaikutukset seksuaalisella väkivallalla on sen uhriksi joutuneeseen yksilöön sekä konfliktinjälkeiseen yhteisöön kokonaisuutena. Tutkimus yhdistää kirjallisuuden tutkimukseen poliittisen näkökulman tuoden esiin kokonaiskuvaa raiskauksen moninaisista aspekteista, sekä kokemuksellisesta kirjallisuudesta näiden välittäjänä.