Perhepäivähoidon tie - minne se vie : tapaustutkimus perhepäivähoitajien subjektiivisista kokemuksista

Abstract

Tutkielma on laadullinen tapaustutkimus Akaan päivähoidosta perhepäivähoidon näkökulmasta. Tutkimuksessa selvitettiin perhepäivähoitajien ammatillisia tarinoita ja subjektiivisia kokemuksia; Millainen ammatillinen identiteetti heillä on ja minkälaisesta positiosta he tarkastelevat muuta varhaiskasvatusta tai kokevat sijoittuvansa siihen. Minkälaisia kosketuspintoja perhepäivähoitajalla on: keiden kanssa hän toimii, on vuorovaikutuksessa, luo sekä edelleen uusintaa ammatillista identiteettiään? Yksilöllisistä kokemuksista tutkimukseni etenee kohti laajempaa yhteiskunnallista keskustelua. Tutkimusaiheena perhepäivähoito voidaan nähdä monitieteellisenä tutkimuskohteena, jota lähestyn kasvatustieteellisestä näkökulmasta, mutta siinä on myös piirteitä naistutkimuksen, sosiologisen, sosiokulttuurisen, historiallisen, työelämän ja yhteiskunnallisen tutkimuksen parista.

Tutkimukseen osallistuneet haastateltavat olivat iältään 30-63 -vuotiaita naisia. Heistä neljä oli perhepäivähoitajia, ja aineiston verrokkiryhmänä haastateltiin kahta päiväkodissa työskentelevää päivähoitajaa. Alallaolovuosia perhe- ja päivähoitajille oli kertynyt 7-30 vuoteen saakka. Aineistona käytettiin triangulaatiota, joka muodostui elämäkerrallisella otteella toteutetuista yksilöhaastatteluista, jotka tehtiin joulukuussa 2010 sekä keväällä 2011 toteutetusta ryhmähaastattelusta ja avoimista kyselylomakkeista. Aineisto on analysoitu aineistolähtöisen sisällönanalyysin keinoin.

Tulokset havainnollistettiin hyödyntäen Bronfenbrennerin ekologista systeemiteoriaa kuvaten etenkin mikro- ja makrotasolla sitä päivähoidon ympäristöä ja niitä kosketuspintoja, jossa perhepäivähoitaja toimii, luo ja edelleen uusintaa ammatti-identiteettiään. Perhepäivähoitajan subjektiasemasta kuvattuna ammatti-identiteetin, arvopohjan ja kasvatuksellisen toimijuuden kiinnityspisteeksi muodostui koti, jonka lisäksi perhepäivähoitaja on aktiivisesti osallisena ja vuorovaikutuksessa neljän muun mikrosysteemin kanssa. Näitä olivat hoitolapset ja heidän perheensä, muut perhepäivähoitajat, päiväkodit ja omat esimiehet.

Tutkimus osoitti, että perhepäivähoitajat jakavat vahvan kotiäitiyden historiasta kumpuavan, kodin ja hoivan arvoihin rakentuvan ammatti-identiteetin (vrt. Heinämäki 2001, Parrila 2002 & Tikka 2007), jonka kääntöpuolena näyttäytyy sen haastavuus asettua uuden työn ajan vaatimuksiin. Wengeriläisen lähestymistavan valossa näyttäytyy, että perhepäivähoitajat kokevat varhaiskasvattajan ammatti-identiteetin rakentuvan yhteisön toimintaan osallistumisen kautta, ja pyrkivät täten sen kasvattajajäseniksi. Koska kokemus yhteisön jäsenyydestä on epävarma, perhepäivähoitajat korostavat oman ammattinsa erityispiirteitä sekä hakevat yhteisöllisyyttä muualta. Luonnehdinnat kertovat niistä kokemuksista, jotka ovat paradoksisia toivotun ammatillisen osallisuuden tunteesta suhteessa muihin varhaiskasvattajiin, koska myös eronteko tehtiin päiväkodeissa työskentelevistä varhaiskasvattajista.

Perhepäivähoidossa on tapahtumassa ammattia harjoittavien sukupolvenvaihdos, jonka toteutumisesta ja ammatin houkuttelevuudesta ollaan oltu huolissaan, jonka vuoksi siitä on myös rakennettu pelastuksen kohdetta erilaisin hankkein ja toimenpideohjelmin. Tämän tutkimuksen avulla voidaan lisätä ennen kaikkea kaivattua tutkimustietoa ja ymmärrystä siitä positiosta käsin, josta perhepäivähoitajat kokevat sijoittuvansa koko päivähoidon systeemiin. Koska perhepäivähoito tapahtuu kodeissa ja sen ammatillinen identiteetti rakentuu kotiäitiydestä kumpuavalle historialle, on sen haastavaa lunastaa paikkaansa oikean työn, tai kuten perhepäivähoitajat asian ilmaisivat, edes viralliseksi mielletyn varhaiskasvatuksen parista.