Minän ja toisen suhde George Herbert Meadin ajattelussa

Abstract

Tutkielmassa tarkastellaan pragmatistifilosofi George Herbert Meadin (1863–1931) ajattelua ja siinä erityisesti minän ja toisen suhdetta. Mead esitti pitkälle kehitetyn teorian siitä, kuinka ihminen tulee omaksi itsekseen vain suhteessa muihin. Yksi tutkimuksen tavoite on tarkastella Meadiä juuri filosofina, joskin tämän kytkökset erityistieteisiin ja erityisesti sosiaalipsykologiaan ovat työssä läsnä. Tutkimuksessa Meadin ajattelu asetetaan kulttuurihistorialliseen kontekstiin. Tutkimuksen näkökulma on sosiaalisuudessa ja vuorovaikutuksessa. Meadille ihmisten välinen sosiaalisuus ja vuorovaikutus ovat erityinen osa tämän paljon laajemmaksi käsittämää sosiaalisuutta ja vuorovaikutusta. Sosiaalisuuden periaate vallitsee niin fysiikan, elämän kuin tietoisuuden alueella.

Mead tutki tietoisuutta ilman metafyysistä perustaa, kuten oletettuja sielua ja mieltä. Hän tutki tietoisuutta osana empiiristä, objektiivista, maailmaa ja sitoi sen synnyn konkreettisiin toimintoihin. Meadin sosiaalisen toiminnan teoria on teoria tietoisuuden synnystä. Ensiksi Mead määrittää tietoisuuden itselleen toiseksi tulemiseksi. Toiseksi Mead ymmärsi, että vuorovaikutussuhteessa minä on jo toisen näkökulmasta toinen ja jos minä voi ottaa toisen aseman suhteessa itseensä, tietoisuus tulee selitetyksi. Mieli ja tietoisuus, kuten minuus ja subjektiviteettikaan, eivät Meadin katsannossa ole syntymässä annettuja, tilallisia, entiteettejä, vaan vuorovaikutusprosessissa kehittyviä ja symbolisia. Minässä on (ainakin) kaksi keskustelijaa, joista toinen on spontaani toimija (I) ja toinen edustaa sisäistettyjä yhteiskunnallisia konventioita (me). Nämä minän olomuodot ovat muuttuvia: ensimmäinen kommentoi ja kyseenalaistaa jälkimmäistä sekä keksii uutta. Sosiaalisen toiminnan teoriaan perustuu myös merkitsevän symbolin käsite. Merkityskin on Meadille intersubjektiivinen ja dialoginen. Se sisältää vähintään kaksi eri perspektiiviä.

Toisen normatiivisen näkökulman ottaminen on lähtökohta identiteetin synnylle. Kun yksilö laajentaa näkökulmaksi koko ryhmänsä ja yhteisönsä toimintaodotukset ja aina laajemman yleistetyn toisen näkökulman, lopulta saavutetaan normien ymmärryksen taso. Tunnustuksen käsitteellä kuvataan intersubjektiivista suhdetta, jossa yksilöstä tulee hyväksytty yhteisönsä jäsen yleistetyn toisen normit omaksuen. Vastavuoroinen tunnustus ylläpitää minuutta. Tunnustuksen teema ei ole filosofiassa uusi. Erityisesti G. W. F Hegel ennen Meadiä ja Charles Taylor tämän jälkeen ovat esittäneet näkemyksensä tunnustuksesta. Intersubjektiivinen tunnustus on luonteeltaan eettistä.

Tutkielmaa jäsentäviä kysymyksiä on kaksi. Ensimmäinen koskee minän ja toisen suhdetta. Minkälainen se on Meadin ajattelemana? Ovatko minä ja toinen jossain ensisijaisuusjärjestyksessä? Minkälainen on yksilön ja yhteiskunnan välinen suhde? Toinen kysymys on, minkälaista etiikkaa johtaa siitä, miten minän ja toisen suhde ymmärretään. Mead pitää toista ja myös yhteiskuntaa ensisijaisena yksilöön nähden. Tämä ei kuitenkaan kavenna yksilöllisyyttä ja toimijuutta. Meadin kommunikatiivinen etiikka perustuu toisen ensisijaisuuteen. Työssä pohditaan, korostaako nyky-yhteiskunta minää ja mitä kulttuurisesti voisi merkitä toisen tärkeyden muistaminen. Dialogisuus ottaa huomioon sekä minän että toisen.