Kaksi- ja puolivuotiaiden lasten itsekorjaukset leikkitilanteessa : kolme tapaustutkimusta
Poutanen, Inka (2015)
2015
Logopedia - Logopedics
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-05-20
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506221781
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506221781
Tiivistelmä
Suomalaiset lapset tekevät ensimmäisiä itsekorjauksia puheeseensa jo alle kahden vuoden iässä. Ensimmäiset itsekorjaukset ovat usein sanojen korvauksia tai äänteellisiä tarkennuksia. Itsekorjaukset alkavat lisääntyä ja monipuolistua nopeasti kahden ikävuoden jälkeen, kun lapsi siirtyy yksisanavaiheesta kaksi- ja monisanaisiin ilmauksiin. Korjaaminen vaatii lapselta kykyä monitoroida omaa puhettaan ja muokata sitä ymmärrettävämpään muotoon. Itsealoitettujen itsekorjausten monipuolistuminen kertoo lapsen kielellisten taitojen sekä kielellisen tietoisuuden kehittymisestä.
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kolmen 2,5-vuotiaan pojan tekemiä itsekorjauksia äidin kanssa jaetussa leikkitilanteessa. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään, kuinka paljon ja minkälaisia itsekorjauksia 2,5-vuotiaat lapset tekevät. Lisäksi oltiin kiinnostuneita siitä, miten itsekorjaukset sijoittuvat suhteessa ongelmavuoroon. Aineiston analysoinnissa käytettiin keskustelunanalyyttistä menetelmää. Aineistosta poimittiin kaikki ne korjausjaksot, joissa esiintyi lapsen itsekorjausta. Korjausjaksot litteroitiin keskustelunanalyyttisten käytänteiden mukaisesti. Lapsen itsekorjaukset luokiteltiin neljään tyyppiin sen mukaan, mihin kielelliseen osa-alueeseen lapsen korjaus kohdistui. Itsekorjaustyypit olivat fonologinen, morfologinen, leksikaalinen ja syntaktinen itsekorjaus.
Tutkimukseen osallistuneet 2,5-vuotiaat lapset tekivät puheeseensa korjauksia usealla kielen osa-alueella. Kaikilla lapsilla yleisin itsekorjaustyyppi oli leksikaalinen itsekorjaus, joka kattoi yli puolet kaikista itsekorjauksista. Toiseksi yleisin oli fonologinen ja kolmanneksi yleisin syntaktinen itsekorjaus. Morfologisia itsekorjauksia ei esiintynyt lainkaan. Vaikka lapsilla itsekorjaustyyppien välinen suhde oli melko samanlainen, lapset erosivat siinä, kuinka paljon he tekivät kaiken kaikkiaan korjauksia omaan puheeseensa. Yksi lapsista teki puolet vähemmän itsekorjauksia puheeseensa kuin kaksi muuta lasta. Tutkimushenkilöt korjasivat puhettaan eniten ongelmavuorossa heti ongelmallisen yksikön jälkeen. Loput itsekorjaukset tapahtuivat korjausjaksossa äidin tekemän korjausaloitteen tai suoran korjauksen jälkeen.
Tutkimuksessa saadut tulokset ovat samansuuntaisia aikaisempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan kaksivuotiaiden suomalaisten lasten itsekorjaukset ovat pääasiassa sanojen korvauksia tai sanojen fonologisia tarkennuksia. Tutkimuksen tuloksia ei kuitenkaan voi yleistää aineiston pienuuden vuoksi. Tutkimustuloksiin vaikuttivat jokaisen tutkimushenkilön yksilölliset piirteet, vuorovaikutuskonteksti ja jokaisen äiti-lapsi-parin tapa olla vuorovaikutuksessa keskenään. Tutkimuksesta saatu keskeinen havainto oli se, että lasten tekemissä itsekorjauksissa ja etenkin niiden määrässä esiintyi yksilöllistä vaihtelua. Jotta lasten itsekorjauksista saataisiin entistä yleistettävämpää ja luotettavampaa tietoa, olisi tarpeellista tehdä lisätutkimuksia siitä, miten eri-ikäiset tyypillisesti kehittyneet lapset korjaavat omaa puhettaan erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin kolmen 2,5-vuotiaan pojan tekemiä itsekorjauksia äidin kanssa jaetussa leikkitilanteessa. Tutkimuksella pyrittiin selvittämään, kuinka paljon ja minkälaisia itsekorjauksia 2,5-vuotiaat lapset tekevät. Lisäksi oltiin kiinnostuneita siitä, miten itsekorjaukset sijoittuvat suhteessa ongelmavuoroon. Aineiston analysoinnissa käytettiin keskustelunanalyyttistä menetelmää. Aineistosta poimittiin kaikki ne korjausjaksot, joissa esiintyi lapsen itsekorjausta. Korjausjaksot litteroitiin keskustelunanalyyttisten käytänteiden mukaisesti. Lapsen itsekorjaukset luokiteltiin neljään tyyppiin sen mukaan, mihin kielelliseen osa-alueeseen lapsen korjaus kohdistui. Itsekorjaustyypit olivat fonologinen, morfologinen, leksikaalinen ja syntaktinen itsekorjaus.
Tutkimukseen osallistuneet 2,5-vuotiaat lapset tekivät puheeseensa korjauksia usealla kielen osa-alueella. Kaikilla lapsilla yleisin itsekorjaustyyppi oli leksikaalinen itsekorjaus, joka kattoi yli puolet kaikista itsekorjauksista. Toiseksi yleisin oli fonologinen ja kolmanneksi yleisin syntaktinen itsekorjaus. Morfologisia itsekorjauksia ei esiintynyt lainkaan. Vaikka lapsilla itsekorjaustyyppien välinen suhde oli melko samanlainen, lapset erosivat siinä, kuinka paljon he tekivät kaiken kaikkiaan korjauksia omaan puheeseensa. Yksi lapsista teki puolet vähemmän itsekorjauksia puheeseensa kuin kaksi muuta lasta. Tutkimushenkilöt korjasivat puhettaan eniten ongelmavuorossa heti ongelmallisen yksikön jälkeen. Loput itsekorjaukset tapahtuivat korjausjaksossa äidin tekemän korjausaloitteen tai suoran korjauksen jälkeen.
Tutkimuksessa saadut tulokset ovat samansuuntaisia aikaisempien tutkimusten kanssa, joiden mukaan kaksivuotiaiden suomalaisten lasten itsekorjaukset ovat pääasiassa sanojen korvauksia tai sanojen fonologisia tarkennuksia. Tutkimuksen tuloksia ei kuitenkaan voi yleistää aineiston pienuuden vuoksi. Tutkimustuloksiin vaikuttivat jokaisen tutkimushenkilön yksilölliset piirteet, vuorovaikutuskonteksti ja jokaisen äiti-lapsi-parin tapa olla vuorovaikutuksessa keskenään. Tutkimuksesta saatu keskeinen havainto oli se, että lasten tekemissä itsekorjauksissa ja etenkin niiden määrässä esiintyi yksilöllistä vaihtelua. Jotta lasten itsekorjauksista saataisiin entistä yleistettävämpää ja luotettavampaa tietoa, olisi tarpeellista tehdä lisätutkimuksia siitä, miten eri-ikäiset tyypillisesti kehittyneet lapset korjaavat omaa puhettaan erilaisissa vuorovaikutustilanteissa.