Hullu tyttö, mitä lajia? Nonsense, balladi ja absurdi draama Eeva-Liisa Mannerin Poltetussa oranssissa

Abstract

Eeva-Liisa Mannerin näytelmä Poltettu oranssi (1968) tunnetaan toisaalta vaikeana ja teoreettisena, toisaalta runollisena ja henkeäsalpaavan puhuttelevana draamana, joka vastoin ennakko-odotuksia on saavuttanut ennennäkemättömän suosion teatterissa ja noussut lukudraamana klassikkoasemaan. Tässä tutkielmassa Poltettua oranssia tarkastellaan lajinäkökulmasta. Lähtöoletuksena on, että teoksen poikkeuksellinen monitahoisuus juontaa juurensa sen lajilliseen hybridisyyteen. Teoreettisena viitekehyksenä on typologinen lajiteoria ja siihen sisältyvä käsitys lajeista repertoaareina eli piirrekimppuina, joita yksittäiset teokset hyödyntävät voiden siten osallistua useampaan lajiin samanaikaisesti. Lajiteoria käsitetään nykyisessä kirjallisuustieteessä ennen muuta välineeksi ymmärtää ja tulkita teoksia. Tutkielman pääpaino onkin tekstintulkinnassa - ja tutkimuskohde yksinomaan teksti, ei esitys.

Keskeisessä osassa on lajikysymykseen kiinteästi kytkeytyvän intertekstuaalisuuden tarkastelu. Intertekstuaalisin viittauksin teokset korostavat sitoutumistaan tiettyyn lajitraditioon tai osoittavat muita teosryhmiä, joiden kehyksessä antautuvat tulkittaviksi. Poltettu oranssi viittaa jo ensimmäisessä kohtauksessaan nonsensekirjallisuuden ja absurdin draaman klassisiin edustajiin tavoilla, jotka ohjaavat lukemaan sitä kyseisten lajitraditioiden seuraajana. Alaotsikossaan näytelmä nimetään balladiksi. Näiden havaintojen pohjalta muodostettu hypoteesi olettaa Poltetun oranssin nonsensen, balladin ja absurdin draaman risteymäksi, joka kommentoi lajivalintojaan itsereflektiivisesti muun muassa intertekstuaalisin keinoin.

Tutkielmassa osoitetaan, että nonsensen lajirepertoaarista Poltettu oranssi hyödyntää etenkin kielellistä leikillisyyttä ja metakielellisyyttä, balladirepertoaarista traagista tematiikkaa ja absurdista filosofista ydinsisältöä. Runolliset kerronnan keinot palautuvat balladilajiin, tekstissä kuvattu näyttämökieli absurdiin draamaan ja replikoinnin logiikka nonsenseen. Keskeisenä itsereflektion keinona tutkielmassa tarkastellaan Marina Kleinin henkilöhahmoa, joka rinnastuu vaikeasti tulkittavaan tekstiin ja hahmottuu siten Poltetun oranssin pienoiskuvaksi, mise en abymeksi. Toiset henkilöhahmot siteeraavat, analysoivat, tulkitsevat ja arvottavat hänen puheitaan, runojaan ja laulujaan. Teoksen pienoiskuvana keskushenkilö Marinan todetaan ilmentävän samoja lajeja kuin Poltettu oranssi kokonaisuudessaan. Lajin ja intertekstuaalisuuden problematiikan osoitetaan siis aktivoituvan myös näytelmän tematiikassa.