“Not Real Can Tell Us about Real” : Hegemonic Control and Resistance in Margaret Atwood’s MaddAddam Trilogy
Ala-Lahti, Henri (2015)
Ala-Lahti, Henri
2015
Englantilainen filologia - English Philology
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-06-05
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506081640
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506081640
Tiivistelmä
Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani Margaret Atwoodin MaddAddam-trilogiaa uusmarxilaisen kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta. MaddAddam-trilogia koostuu kolmesta tulevaisuuteen sijoittuvasta dystooppisesta romaanista: Oryx ja Crake (Oryx and Crake, 2003), Herran tarhurit (The Year of the Flood, 2009) ja Uusi maa (MaddAddam, 2013). Romaaneissa esiintyvät päähenkilöt muistelevat entistä elämäänsä äärikapitalistisessa, uusliberaalissa yhteiskunnassa koettuaan yhteiskunnan romahtamisen lähes koko ihmiskunnan tuhonneen viruksen seurauksena.
Analysoin tutkielmassani, kuinka suuryritykset, jotka hallitsevat yhteiskuntaa, ylläpitävät valtaansa ja kuinka tätä valtaa pyritään vastustamaan. Analyysini pohjautuu Louis Althusserin ideologian teoriaan ja Antonio Gramscin hegemonian käsitteeseen, joiden mukaan yhteiskunnan hallitseva luokka ei pidä asemaansa yllä ainoastaan väkivallalla ja sen uhalla, vaan se tarvitsee lisäksi kansalaisten hyväksyntää, jota tuotetaan yhteiskunnan muiden instituutioiden, kuten koulutuksen, uskonnon ja tieteen diskurssien avulla. Gramsci ja myöhemmät teoreetikot, kuten Raymond Williams, ottavat lisäksi huomioon kansalaisten mahdollisuuden vastustaa hallitsevan luokan hegemoniaa. Tämä vastustus näkyy trilogiassa erityisesti uskonnollisen Herran tarhurit (God’s Gardeners) -lahkon toiminnassa.
Tutkin analyysini yhteydessä lisäksi, kuinka Atwoodin trilogia sijoittuu dystopiakertomusten perinteeseen ja kuinka se pyrkii varoittamaan lukijaa siitä, millainen tulevaisuus on mahdollisesti odotettavissa, jos nyky-yhteiskunnissa ja erityisesti länsimaissa tapahtuva uusliberalistinen kehitys jatkuu ilman vastustusta.
Tarkasteluni osoittaa muun muassa, että vaikka trilogian suuryritykset turvautuvatkin väkivaltaan kansalaisia hallitessaan, ne pyrkivät ennen kaikkea saamaan edes näiden passiivisen hyväksynnän toiminnalleen helpottaakseen vallankäyttöään. Kansalaiset eivät kuitenkaan ole aivopestyjä väärän tietoisuuden alaisia kuluttajia, vaan kirjan henkilöiden toiminta, sisäinen monologi sekä dialogit osoittavat, että he ovat tietoisia yhteiskunnan ongelmista – joskin toiset enemmän kuin toiset. Herran tarhurit -lahko toimii vastarintaliikkeenä ja käyttää lähes samoja instituutioita kuin suuryrityksetkin tuottaessaan vastahegemoniaa. Korvaamalla uusliberaalin ideologian omallaan lahko pyrkii opettamaan jäsenilleen, kuinka parempi yhteiskunta rakennetaan.
MaddAddam-trilogia poikkeaa klassisista dystopiakertomuksista, joissa päähenkilöt kamppailevat autoritaarista hallintoa vastaan, usein tuloksetta. Atwoodin trilogiassa ihmiset elävät näennäisesti vapaassa yhteiskunnassa, joka kuitenkin rajoittaa kaikkien, erityisesti huono-osaisten, vapauksia. Trilogia edustaa kriittistä dystopiaa, joka jättää lukijan päätettäväksi sen, saavutetaanko tulevaisuudessa utopia vai ajaudutaanko lopulta takaisin dystopiaan.
Analysoin tutkielmassani, kuinka suuryritykset, jotka hallitsevat yhteiskuntaa, ylläpitävät valtaansa ja kuinka tätä valtaa pyritään vastustamaan. Analyysini pohjautuu Louis Althusserin ideologian teoriaan ja Antonio Gramscin hegemonian käsitteeseen, joiden mukaan yhteiskunnan hallitseva luokka ei pidä asemaansa yllä ainoastaan väkivallalla ja sen uhalla, vaan se tarvitsee lisäksi kansalaisten hyväksyntää, jota tuotetaan yhteiskunnan muiden instituutioiden, kuten koulutuksen, uskonnon ja tieteen diskurssien avulla. Gramsci ja myöhemmät teoreetikot, kuten Raymond Williams, ottavat lisäksi huomioon kansalaisten mahdollisuuden vastustaa hallitsevan luokan hegemoniaa. Tämä vastustus näkyy trilogiassa erityisesti uskonnollisen Herran tarhurit (God’s Gardeners) -lahkon toiminnassa.
Tutkin analyysini yhteydessä lisäksi, kuinka Atwoodin trilogia sijoittuu dystopiakertomusten perinteeseen ja kuinka se pyrkii varoittamaan lukijaa siitä, millainen tulevaisuus on mahdollisesti odotettavissa, jos nyky-yhteiskunnissa ja erityisesti länsimaissa tapahtuva uusliberalistinen kehitys jatkuu ilman vastustusta.
Tarkasteluni osoittaa muun muassa, että vaikka trilogian suuryritykset turvautuvatkin väkivaltaan kansalaisia hallitessaan, ne pyrkivät ennen kaikkea saamaan edes näiden passiivisen hyväksynnän toiminnalleen helpottaakseen vallankäyttöään. Kansalaiset eivät kuitenkaan ole aivopestyjä väärän tietoisuuden alaisia kuluttajia, vaan kirjan henkilöiden toiminta, sisäinen monologi sekä dialogit osoittavat, että he ovat tietoisia yhteiskunnan ongelmista – joskin toiset enemmän kuin toiset. Herran tarhurit -lahko toimii vastarintaliikkeenä ja käyttää lähes samoja instituutioita kuin suuryrityksetkin tuottaessaan vastahegemoniaa. Korvaamalla uusliberaalin ideologian omallaan lahko pyrkii opettamaan jäsenilleen, kuinka parempi yhteiskunta rakennetaan.
MaddAddam-trilogia poikkeaa klassisista dystopiakertomuksista, joissa päähenkilöt kamppailevat autoritaarista hallintoa vastaan, usein tuloksetta. Atwoodin trilogiassa ihmiset elävät näennäisesti vapaassa yhteiskunnassa, joka kuitenkin rajoittaa kaikkien, erityisesti huono-osaisten, vapauksia. Trilogia edustaa kriittistä dystopiaa, joka jättää lukijan päätettäväksi sen, saavutetaanko tulevaisuudessa utopia vai ajaudutaanko lopulta takaisin dystopiaan.