Käydä kertojan kanssa : vapaa epäsuora esitys tulkinnallisena ominaispiirteenä Alice Munron novelleissa
Vimpeli, Maarit (2015)
2015
Yleinen kirjallisuustiede - Comparative Literature
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-05-25
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506011568
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201506011568
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee kanadalaisen Alice Munron (1931–) novellien kerrontaa. Työssä tutkitaan siis yhtäältä Alice Munrolle ominaista kerrontaa ja vapaata epäsuoraa esitystä ja toisaalta Munrolle tyypillisen henkilökuvakeskeisen novellistiikan tulkintaa. Työn teoreettinen tausta on klassisessa narratologiassa, mutta työssä myös haastetaan klassisen narratologian perinteisesti hyväksyttyjä rajoja ja käsityksiä. Tutkielmassa keskitytään erityisesti kerronnan ja vapaan epäsuoran esityksen analyysiin ja tulkintaan ja tutkitaan mielen esittämisen tapoja.
Munron tuotannossa ominaista on tajunnan kuvauksen tai mielen esittämisen tematisoituminen. Tämä punainen lanka kulkee läpi Munron tuotannon aina ensimmäisestä kokoelmasta viimeisimpään, mutta mielen esittämisen tavat eivät pysy samanlaisina läpi tuotannon. Näiden tapojen kartoittaminen ja kirjailijalle ominaiseen tyyliin perehtyminen on työn yksi aspekti.
Yleistäen voi todeta, että Munron novellit ovat usein lähes kauttaaltaan vapaata epäsuoraa esitystä, jolloin vapaa epäsuora esitys on kattava kerronnan muoto (ja myös tyylikeino), joka palvelee hahmon luomisen tarkoitusta. Toisessa luvussa käsittelen novelleja ”Dimensions”, ”Passion” ja ”The Love of a Good Woman”. Tutkin, kuinka kertojan ja hahmojen äänet kuuluvat vapaassa epäsuorassa esityksessä. Kolmannessa luvussa tutkin novelleja ”Fiction”, ”Prue” ja ”Jakarta”. Käsittelen hahmojen kyvyttömyyttä sanallistaa omaa kokemustaan. Neljännessä luvussa tutkin yhtäältä muutosta mielen esittämisen tavoissa ensimmäisestä kokoelmasta viimeiseen: käsittelen novelleja ”The Shining Houses” ja ”Train”. Toisaalta tutkin Munron novellien mielenkuvauksen mahdollista sukupuolittuneisuutta ja lopuksi pohdin Munron novellien synkän maailmankuvan vaikutusta henkilöhahmojen rakentumiseen ja tulkintaan.
Tutkielmassa osoitetaan, että kohdeteksteissä kertoja imitoi päähenkilöidensä kieltä vapaassa epäsuorassa esityksessä. Kertojan roolin merkittävyys voidaan havaita, kun ymmärretään hahmojen kykenemättömyys sanallistaa omaa kokemustaan. Munron novellien kertoja näyttäytyy novelleja yhdistävänä tekijänä ja kerrontaa kuljettavasta vapaasta epäsuorasta esityksestä muodostuu tulkinnallinen kulmakivi novelleihin.
Munron tuotannossa ominaista on tajunnan kuvauksen tai mielen esittämisen tematisoituminen. Tämä punainen lanka kulkee läpi Munron tuotannon aina ensimmäisestä kokoelmasta viimeisimpään, mutta mielen esittämisen tavat eivät pysy samanlaisina läpi tuotannon. Näiden tapojen kartoittaminen ja kirjailijalle ominaiseen tyyliin perehtyminen on työn yksi aspekti.
Yleistäen voi todeta, että Munron novellit ovat usein lähes kauttaaltaan vapaata epäsuoraa esitystä, jolloin vapaa epäsuora esitys on kattava kerronnan muoto (ja myös tyylikeino), joka palvelee hahmon luomisen tarkoitusta. Toisessa luvussa käsittelen novelleja ”Dimensions”, ”Passion” ja ”The Love of a Good Woman”. Tutkin, kuinka kertojan ja hahmojen äänet kuuluvat vapaassa epäsuorassa esityksessä. Kolmannessa luvussa tutkin novelleja ”Fiction”, ”Prue” ja ”Jakarta”. Käsittelen hahmojen kyvyttömyyttä sanallistaa omaa kokemustaan. Neljännessä luvussa tutkin yhtäältä muutosta mielen esittämisen tavoissa ensimmäisestä kokoelmasta viimeiseen: käsittelen novelleja ”The Shining Houses” ja ”Train”. Toisaalta tutkin Munron novellien mielenkuvauksen mahdollista sukupuolittuneisuutta ja lopuksi pohdin Munron novellien synkän maailmankuvan vaikutusta henkilöhahmojen rakentumiseen ja tulkintaan.
Tutkielmassa osoitetaan, että kohdeteksteissä kertoja imitoi päähenkilöidensä kieltä vapaassa epäsuorassa esityksessä. Kertojan roolin merkittävyys voidaan havaita, kun ymmärretään hahmojen kykenemättömyys sanallistaa omaa kokemustaan. Munron novellien kertoja näyttäytyy novelleja yhdistävänä tekijänä ja kerrontaa kuljettavasta vapaasta epäsuorasta esityksestä muodostuu tulkinnallinen kulmakivi novelleihin.