Selkeyden toteutuminen EU-lainsäädännössä: vertailussa partisiippiattribuuttirakenteet vuosien 1995 ja 2012 suomenkielisissä EU-direktiiveissä
Luosmala, Annika (2015)
Luosmala, Annika
2015
Käännöstiede (saksa) - Translation Studies (German)
Kieli-, käännös- ja kirjallisuustieteiden yksikkö - School of Language, Translation and Literary Studies
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-04-23
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504281358
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504281358
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee partisiippiattribuuttirakenteita suomenkielisissä EU-direktiiveissä. Tutkielmassa selvitetään, onko partisiippiattribuuttirakenteiden määrä vähentynyt vuodesta 1995 vuoteen 2012 sekä onko rakenteiden pituus lyhentynyt. Aineistona on kolme direktiiviä vuodelta 1995 ja kolme vuodelta 2012. Aluksi laskettiin eri partisiippimuotojen lukumäärät ja niiden prosenttiosuudet kaikista aineiston partisiippimuodoista. Seuraavaksi analysoitiin muun muassa frekventeimmin esiintyviä verbejä ja huomioitiin myös se, minkälaisissa konteksteissa partisiippiattribuutit tyypillisesti esiintyivät. Frekventeimmin esiintyvistä verbeistä huomioitiin sekä kaikissa direktiiveissä yleisesti esiintyvät attribuutit että tietyissä direktiiveissä useaan kertaan toistuvat attribuutit. Lopuksi laskettiin partisiippiattribuuttirakenteiden pituudet ja selvitettiin, onko rakenteiden pituus lyhentynyt vuodesta 1995 vuoteen 2012.
Vuosien 1995 ja 2012 aineistojen tuloksia verrattiin joka vaiheessa toisiinsa. Tuloksia verrattiin myös Salon (1995) ja Eskolan (2002) tutkimustuloksiin, joista Salon tutkimuksen aineisto on EU-suomea ja Eskolan kaunokirjallisuutta. Vakiintuneiksi termeiksi tulkittuja partisiippiattribuuttirakenteita verrattiin Liimataisen (2000) saksan- ja suomenkielisiä ympäristöalan attribuuttirakenteita koskeviin tutkimustuloksiin. Kaikkien partisiippimuotojen joukossa oli myös adjektiivimaisesti käytettäviä tai kokonaan adjektiiviksi leksikaalistuneita partisiippiosumia, jotka rajattiin tutkimuksen ulkopuolelle. Näiden luokitteluun käytettiin apuna Koiviston (1987) väitöskirjaa, Nykysuomen sanakirjaa (1980) sekä Kielitoimiston sanakirjaa (2014).
Tutkimuksessa selvisi, että partisiippiattribuuttirakenteiden lukumäärä oli vähentynyt vuodesta 1995 vuoteen 2012. Niitä esiintyi vuoden 1995 aineistossa yhteensä 262 kappaletta ja vuoden 2012 aineistossa 198 kappaletta. Eri partisiippimuotojen suhteelliset osuudet olivat säilyneet suunnilleen samoina. Molempina vuosina yleisin partisiippimuoto oli passiivin toinen partisiippi, jonka osuus vuonna 1995 oli 44,3 prosenttia ja vuonna 2012 taas 41,4 prosenttia kaikista aineiston partisiippiattribuuteista. Agentti- ja kieltopartisiippien määrä oli kasvanut vuoteen 2012: agenttipartisiippeja oli 3,2 prosenttiyksikköä ja kieltopartisiippeja 1,4 prosenttiyksikköä enemmän vuoden 2012 kuin vuoden 1995 aineistossa. Rakenteiden pituus oli yllättäen kasvanut 5,6 sanasta 6,5 sanaan. Yhtenä syynä tähän olivat vuoden 2012 lisääntyneet viittaukset toisiin direktiiveihin, joista suurin osa tosin esiintyi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2012/19/EU. Toisaalta on myös oletettavaa, että viittaukset ovat kaiken kaikkiaan lisääntyneet vuosien varrella, kun säännöstelyn määrä on unionissa jatkuvasti kasvanut.
Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista verrata tuloksia muihin kieliin, etenkin kun ottaa huomioon kuinka paljon suomen kielen rakenne eroaa indoeurooppalaisista kielistä. Samalla voisi huomioida laajemmin myös sen, kuinka pitkissä virkkeissä partisiippiattribuuttirakenteet esiintyvät. Olisi myös mielenkiintoista verrata direktiivejä ja niistä tehtyjä tiivistelmiä luettavuuden kannalta ja selvittää, esiintyykö tiivistelmissä vähemmän partisiippiattribuuttirakenteita sekä ovatko niissä esiintyvät rakenteet lyhyempiä kuin direktiiveissä.
Vuosien 1995 ja 2012 aineistojen tuloksia verrattiin joka vaiheessa toisiinsa. Tuloksia verrattiin myös Salon (1995) ja Eskolan (2002) tutkimustuloksiin, joista Salon tutkimuksen aineisto on EU-suomea ja Eskolan kaunokirjallisuutta. Vakiintuneiksi termeiksi tulkittuja partisiippiattribuuttirakenteita verrattiin Liimataisen (2000) saksan- ja suomenkielisiä ympäristöalan attribuuttirakenteita koskeviin tutkimustuloksiin. Kaikkien partisiippimuotojen joukossa oli myös adjektiivimaisesti käytettäviä tai kokonaan adjektiiviksi leksikaalistuneita partisiippiosumia, jotka rajattiin tutkimuksen ulkopuolelle. Näiden luokitteluun käytettiin apuna Koiviston (1987) väitöskirjaa, Nykysuomen sanakirjaa (1980) sekä Kielitoimiston sanakirjaa (2014).
Tutkimuksessa selvisi, että partisiippiattribuuttirakenteiden lukumäärä oli vähentynyt vuodesta 1995 vuoteen 2012. Niitä esiintyi vuoden 1995 aineistossa yhteensä 262 kappaletta ja vuoden 2012 aineistossa 198 kappaletta. Eri partisiippimuotojen suhteelliset osuudet olivat säilyneet suunnilleen samoina. Molempina vuosina yleisin partisiippimuoto oli passiivin toinen partisiippi, jonka osuus vuonna 1995 oli 44,3 prosenttia ja vuonna 2012 taas 41,4 prosenttia kaikista aineiston partisiippiattribuuteista. Agentti- ja kieltopartisiippien määrä oli kasvanut vuoteen 2012: agenttipartisiippeja oli 3,2 prosenttiyksikköä ja kieltopartisiippeja 1,4 prosenttiyksikköä enemmän vuoden 2012 kuin vuoden 1995 aineistossa. Rakenteiden pituus oli yllättäen kasvanut 5,6 sanasta 6,5 sanaan. Yhtenä syynä tähän olivat vuoden 2012 lisääntyneet viittaukset toisiin direktiiveihin, joista suurin osa tosin esiintyi Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivissä 2012/19/EU. Toisaalta on myös oletettavaa, että viittaukset ovat kaiken kaikkiaan lisääntyneet vuosien varrella, kun säännöstelyn määrä on unionissa jatkuvasti kasvanut.
Tulevaisuudessa olisi mielenkiintoista verrata tuloksia muihin kieliin, etenkin kun ottaa huomioon kuinka paljon suomen kielen rakenne eroaa indoeurooppalaisista kielistä. Samalla voisi huomioida laajemmin myös sen, kuinka pitkissä virkkeissä partisiippiattribuuttirakenteet esiintyvät. Olisi myös mielenkiintoista verrata direktiivejä ja niistä tehtyjä tiivistelmiä luettavuuden kannalta ja selvittää, esiintyykö tiivistelmissä vähemmän partisiippiattribuuttirakenteita sekä ovatko niissä esiintyvät rakenteet lyhyempiä kuin direktiiveissä.