Esine roolissa. Elollistuminen pyhän kokemuksena Kristian Smedsin ja Houkka Bros. -ryhmän teatterissa

Abstract

Tutkimuksen lähtökohtana on tutkijan henkilökohtainen kokemus Kristian Smedsin ja Houkka Bros.-ryhmän teatteriesitysten vastaamisesta katsojan kahteen erilaiseen tarpeeseen, nukketeatterilliseen ja spirituaalis-yhteisölliseen. Katsojanäkökulmaan keskittyvä tutkimus vastaa tästä havainnosta johdettuihin tutkimuskysymyksiin siitä, miten esine elollistuu, ja miten tämä elollistuminen liittyy pyhän kokemukseen. Näyttämöanimaation käsitettä käyttäen esineen elollistamista laajennetaan perinteisen nukke- ja esinemanipulaation ulkopuolelle.

Tutkimuksessa tarkastellaan rooleissa esiintyviä esineitä kymmenessä Kristian Smedsin omassa ja kahdessa Houkka Bros. -ryhmän yhteisohjauksessa vuosina 1998-2011. Aineisto koostuu esitystallenteista ja autoetnografisesti tuotetusta katsojakokemuksen tiheästä kuvauksesta, joita tarkastellaan kielitieteen, estetiikan ja uskonnonfilosofian näkökulmista. Työn teoreettinen viitekehys on pragmaattis-fenomenologinen.

Tuloksena esitetään, että roolin näyttämöhahmo on figuuri, johon liittyy havaittava tai potentiaalinen muutos merkkinä sen elollistumisesta eli toimimisesta elollisen roolissa. Muutos aiheutetaan animoinnilla, josta voidaan erottaa kolme kategoriaa: moodi, lokaatio ja aspekti. Animoinnin keinon (moodin) sijainti eli lokaatio voi olla figuurissa itsessään tai sen ympäristössä siihen liittyen. Aspekti viittaa joko havaittavaan animointiin tässä ja nyt, ainoastaan animoinnin tuloksen havaitsemiseen (muutosprosessin sijaan), tai muutokseen potentiaalisena tulevaisuuden tapahtumisena.

Esineen elollistuminen katsoja-kokijalle pyhän kokemuksena hahmottuu tässä tutkimuksessa liittyneenä aikaan ja valtaan. Esinefiguurin ilmaisevuus näyttäytyy prosessina, jossa animoinnin moodi, lokaatio ja aspekti vaikuttavat niin katsojan havainto- ja tunnekokemukseen esineestä näyttämöhahmona kuin hänen tunteeseensa omasta osallisuudestaan tapahtumisessa. Pyhä ilmaistuu tämän tutkimuksen valossa juuri elollistumistapahtuman tulkintana, ei esineen annettuna, staattisena ominaisuutena. Tällainen tulkinta näyttäisi edellyttävän ihmisesiintyjiltä pidättäytymistä manipulaatiosta niin esineiden kuin katsojien suhteen. Esityksen etiikka nousee paitsi ihmisesiintyjien asenteesta itseään kohtaan, myös heidän asenteestaan esine-esiintyjiä ja katsojia kohtaan, mitä voidaan luonnehtia toiseuden hyväksymiseksi. Vastavuoroisesti katsojallakin on mahdollisuus haurastua, lupa olla myös heikko toimija, ja samalla olla silti aktiivisesti vastuullinen oman kokemuksensa rakentumisesta sekä asenteestaan esine- ja ihmisesiintyjiä kohtaan.

Tutkimus haastaa yleisen käsityksen, että esineen tai nuken elollistaminen vaatii sen liikuttelua. Esineiden tarkastelu näyttämöanimaation viitekehyksessä ja täten niiden näkeminen elollistettuina näyttämöhahmoina, ei siis tarpeistona, valottaa elämänilmaisujen monipuolisuutta sekä Kristian Smedsin ja Houkka Bros. -ryhmän esitysten mahdollisuuksia katsoja-kokijan rajatietoisuutta herättelevänä teatterimuotona. Animoinnin moodit eri aspekteineen mahdollistavat esineen elollistamisen muillekin kuin nukketeatterin ammattilaisille: tutkimuksen tarjoamaa tietoa voidaan soveltaa ja kehittää käytännön työvälineiksi myös niille, jotka jo käyttävät tai olisivat kiinnostuneita käyttämään nukke- tai esineilmaisua omassa työssään esimerkiksi sosiaali- ja terveysaloilla. Näyttämöanimaatiollinen orientaatio tuo esineen elollistamisen niidenkin ihmisten ulottuville, jotka eivät – syystä tai toisesta – tähtää klassisen nukketeatterin virtuoottiseen nukenkäsittelyyn.

The starting point for this study is rooted in a personal experience. This experience suggested that Kristian Smeds’ theatre direction and The Houkka Brothers’ performances raise questions about the need for spirituality and communality within puppetry and spectatorship. This dissertation considers the research from the spectator’s viewpoint. It takes the experience mentioned above as a basis to answer the following questions: How does an object become animate? Is this becoming connected to the experience of the sacred? Throughout the research, instead of ‘puppet theatre’, the notion of ‘stage animation’ is used to broaden the concept beyond traditional puppet and object manipulation.

Performing objects are examined in ten Kristian Smeds’ and two Houkka Brothers’ productions between the years 1998-2011. The research material, performance recordings and the researcher’s thick description of her experience as a spectator, are analysed by means of linguistics, aesthetics and philosophy of religion; the overall theoretical framework being pragmatist-phenomenological.

As the result, the study suggests that a stage character is a figure that undergoes a perceived or potential change as a sign of its becoming animate. This change is created by animation in which three categories can be discerned: mode, location and aspect. The means (mode) of animation can be located in the figure itself or in the environment, connected with it. The aspect refers either to animation that can be observed here and now as a present action, or to animation which effects change that can be discovered only after the change (not the process of the change itself); or indeed to animation as a potential event in the future.

According to the results, becoming animate as an experience of the sacred appears as an event, related to time and power. The figure’s expressiveness can be described as a process in which the mode, location and aspect of animation have an effect on both the spectator’s perception of an object as a stage character as well as on the feeling of her own involvement in the event. In the light of this research, the sacred is manifested specifically as an interpretation of the event of animation rather than as a static quality given to an object. This interpretation seems to call for the human performers to refrain from manipulation of both objects and spectators. The ethics of the performance arises from the human performers’ attitude, not only towards themselves, but also towards the performing objects and the spectators which can be characterized as acknowledgement of otherness. Reciprocally, the spectator, too, has the possibility to become brittle; she has the right to be a “weak actor” but, still, to take the responsibility for construction of her experience and her attitude towards performers, both living and animated.

This study challenges a common assumption of movement being obligatory in animation of an object or a puppet. Examination of Kristian Smeds’ and the Houkka Brothers’ objects in the framework of stage animation and thus seeing them not as props but animate(d) stage characters illustrates the versatility of expressions of life. The modes of figure animation in their various aspects allow animation not only for professional puppeteers: the findings can be applied and developed into practical tools for those who already use or would be interested in using expressive objects in the fields of, for example, social work or health sector. Due to this orientation, animation can be made available to the people who – for some reason or other – don’t strive for virtuoso object manipulation of the classical puppet theatre.