“Just because we have the best hammer does not mean that every problem is a nail”. Sisällönanalyysi Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin terrorismin vastaisen toiminnan strategisesta kulttuurista vuosina 2009–2014
Hilden, Johanna (2015)
Hilden, Johanna
2015
Politiikan tutkimuksen maisteriopinnot - Master's Programme in Politics
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-04-08
Julkaisun pysyvä osoite on
http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504201319
http://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504201319
Tiivistelmä
Tutkielma käsittelee Yhdysvaltojen ja Euroopan unionin terrorismin vastaisen toiminnan strategista kulttuuria presidentti Barack Obaman hallintokaudella ja Lissabonin sopimuksen jälkeisellä ajalla 2009 2014. Tarkastelen osapuolten terrorismin vastaista toimintaa strategiatasolla sekä kahden esimerkkitapauksen kautta. Tutkimukseni esimerkkitapauksia ovat Yhdysvaltain lennokki-iskut sekä terroristijärjestö Isiksen vastaisen liittouman toiminta. Tutkielmani lähtökohtana on Irakin sodasta alkanut transatlanttinen kriisi, joka sai Yhdysvaltojen ja Euroopan strategiset kulttuurit eriytymään. Tämä johtui siitä, että Yhdysvallat painotti toiminnassa unilateralismia ja voimapolitiikkaa, joita monet eurooppalaiset eivät hyväksyneet. Lähtökohtaan pohjaten tutkielmani tarkoituksena on tarkastella terrorismin vastaisen strategisen kulttuurin tilaa Yhdysvaltojen uuden presidentin ja EU:n toimijuutta vahvistaneen Lissabonin sopimuksen jälkeisellä ajalla. Millaiselta Yhdysvaltojen ja EU:n terrorismin vastaisen toiminnan strateginen kulttuuri siis näyttää vuosien 2009 2014 välillä strategioiden ja esimerkkitapauksien kautta? Ja onko Irakin sodasta alkanut transatlanttinen kriisi edelleen nähtävissä?
Työ pohjautuu pääosin tutkija Colin Grayn näkemykseen strategisesta kulttuurista kontekstina, joka antaa merkityksen strategiselle toiminnalle. Strateginen kulttuuri ja toiminta luovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiansa, ja siten strategisen kulttuurin suunta voi mukautua hiljalleen uuteen suuntaan uusien olosuhteiden myötä. Tutkimukseni siis olettaa, että osapuolten strateginen kulttuuri on voinut muuttua sitten Irakin sodan. Tutkimukseni menetelmänä on sisällönanalyyttinen teemoittelu. Analyysin teemat johdin teoriasta, ja niiden kautta analysoin tutkimukseni aineistona olevia presidentti Obaman ja EU:n ulkosuhdehallinnon keskeisten edustajien puheita, ja muita julkaisuja sekä virallisia strategiadokumentteja liittyen terrorismin vastaiseen toimintaan. Teemani keskittyvät osapuolten näkemyksiin terrorismin uhkakuvasta, toiminnan keinoista, voimankäytön hyväksytystä tavasta ja tarvittavasta legitimiteetistä sekä näkemyksistä multilateralismiin ja unilateralismiin toiminnassa.
Tutkimuksen keskeinen huomio on, että vuosien 2009 2014 välillä osapuolten strategisissa kulttuureissa on havaittavissa samankaltaisuutta erityisesti jaetun uhkakuvan ja Yhdysvaltojen lisääntyneen multilateralismin painottamisen kautta. EU:lle multilateralismi on ollut aina toiminnan kulmakivi. Samankaltaisuuksista huolimatta analyysin pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että strateginen ristiriita osapuolten välillä jatkuu. Näkemykset voimankäytöstä ja toiminnan legitimiteetistä erottavat osapuolia. EU ei näe voimankäyttöä terrorismin vastaisen toiminnan keinona, kun taas Yhdysvallat varaa itselleen oikeuden käyttää voimaa, vaikka ilman muiden hyväksyntää. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Obaman hallintokausi on muuttanut Yhdysvaltojen strategisen kulttuurin suuntaa enemmän EU:n kaltaiseksi painottamalla multilateralismia ja pehmeitä keinoja terrorismin vastaisessa toiminnassa. Kuitenkin aineistosta on myös nähtävissä strategiskulttuurista jatkuvuutta, sillä perimiltään Yhdysvallat nojaa edelleen ajatukseen omasta erityislaatuisuudestaan ja oikeudestaan voimankäyttöön. EU:n ulkopoliittinen toimijuus näyttää aiheuttavan edelleen keskeisiä haasteita unionin toiminnalle rajoittamalla toiminnan keinojen valikoimaa. Osapuolten strateginen erkaantuminen on siis luultavasti tullut jäädäkseen, vaikka lähentymisen myötä transatlanttisen kriisin ajasta voidaan nähdä päässeen ylitse.
Työ pohjautuu pääosin tutkija Colin Grayn näkemykseen strategisesta kulttuurista kontekstina, joka antaa merkityksen strategiselle toiminnalle. Strateginen kulttuuri ja toiminta luovat jatkuvasti vuorovaikutuksessa toisiansa, ja siten strategisen kulttuurin suunta voi mukautua hiljalleen uuteen suuntaan uusien olosuhteiden myötä. Tutkimukseni siis olettaa, että osapuolten strateginen kulttuuri on voinut muuttua sitten Irakin sodan. Tutkimukseni menetelmänä on sisällönanalyyttinen teemoittelu. Analyysin teemat johdin teoriasta, ja niiden kautta analysoin tutkimukseni aineistona olevia presidentti Obaman ja EU:n ulkosuhdehallinnon keskeisten edustajien puheita, ja muita julkaisuja sekä virallisia strategiadokumentteja liittyen terrorismin vastaiseen toimintaan. Teemani keskittyvät osapuolten näkemyksiin terrorismin uhkakuvasta, toiminnan keinoista, voimankäytön hyväksytystä tavasta ja tarvittavasta legitimiteetistä sekä näkemyksistä multilateralismiin ja unilateralismiin toiminnassa.
Tutkimuksen keskeinen huomio on, että vuosien 2009 2014 välillä osapuolten strategisissa kulttuureissa on havaittavissa samankaltaisuutta erityisesti jaetun uhkakuvan ja Yhdysvaltojen lisääntyneen multilateralismin painottamisen kautta. EU:lle multilateralismi on ollut aina toiminnan kulmakivi. Samankaltaisuuksista huolimatta analyysin pohjalta näyttää kuitenkin siltä, että strateginen ristiriita osapuolten välillä jatkuu. Näkemykset voimankäytöstä ja toiminnan legitimiteetistä erottavat osapuolia. EU ei näe voimankäyttöä terrorismin vastaisen toiminnan keinona, kun taas Yhdysvallat varaa itselleen oikeuden käyttää voimaa, vaikka ilman muiden hyväksyntää. Tutkielman johtopäätöksenä on, että Obaman hallintokausi on muuttanut Yhdysvaltojen strategisen kulttuurin suuntaa enemmän EU:n kaltaiseksi painottamalla multilateralismia ja pehmeitä keinoja terrorismin vastaisessa toiminnassa. Kuitenkin aineistosta on myös nähtävissä strategiskulttuurista jatkuvuutta, sillä perimiltään Yhdysvallat nojaa edelleen ajatukseen omasta erityislaatuisuudestaan ja oikeudestaan voimankäyttöön. EU:n ulkopoliittinen toimijuus näyttää aiheuttavan edelleen keskeisiä haasteita unionin toiminnalle rajoittamalla toiminnan keinojen valikoimaa. Osapuolten strateginen erkaantuminen on siis luultavasti tullut jäädäkseen, vaikka lähentymisen myötä transatlanttisen kriisin ajasta voidaan nähdä päässeen ylitse.