Theodor W. Adorno ja filosofinen musiikkikritiikki

Abstract

Tutkielma keskittyy Theodor W. Adornon (1903–1969) käsityksiin musiikkikritiikistä. Kritiikin kohdetta kartoitetaan aluksi taideteoksen luonnetta käsittelemällä. Adornon "systeemissä" teoksien olemassaoloa määrittää jännite autonomisuuden ja yhteiskunnallisuuden välillä. Teokset muodostuvat historiallisesti ja yhteiskunnallisesti kerrostuneesta materiaalista, jonka asettamia vaateita taiteilijan tulee autenttista taidetta tuottaakseen noudattaa. Taide on kriittistä vallitsevaa yhteiskuntaa kohtaan, ja teokset kurottavatkin utopiaan. Musiikkikritiikin päämääränä on paljastaa teoksien ideologisuus ja tunkeutua niiden totuussisältöön. Tärkeintä on muistaa objektin etusija ja jättää tilaa käsitteellistä haltuunottoa pakenevalle ei-identtiselle.

Taideteoksen luonteesta edetään taiteen ymmärtämiseen, joka edellyttää sekä filosofis-historiallista että teknis-analyyttistä tietotaitoa. Vaikka teoksen materiaalisuus valaa kollektiivisen pohjavireen, ymmärrys jää aina vajaaksi. Teokset kieltäytyvät suorasta kommunikaatiosta ja verhoutuvat arvoituksellisuuteen. Ymmärtäminen vaatii myös esteettistä kokemusta mutta ei elämyksellisen taidenautinnon mielessä. Parhaimmillaan taidekokemus on "järistys", jonka hetkellä kokeva minä unohtaa itsensä ja itsesäilytysvaistonsa. Taiteen ymmärtäminen edellyttää edelleen sen sanallistamista, ja tähän tarvitaan filosofiaa. Filosofia käsitteellistää taiteen käsitteettömyyden, mutta sen tulee varoa merkityspotentiaalin kaventamista. Tärkeä kysymys onkin, kuinka puhua musiikista sen monitulkintainen ydin tai "ongelma" säilyttäen.

Musiikkianalyysi on tapa lähestyä sävelteoksen arvoitusta. Perinteinen musiikkianalyysi keskittyy autonomiseksi oletettuun taideteokseen teknis-laskennallisin keinoin. Teknistä osaamista ja rakenteellisen kuuntelun taitoa tarvitaan, mutta niiden tarjoamat "faktat" tulee ylittää. Adorno pyrkiikin analyysin avulla valaisemaan teoksen ei-identtisyyden, totuussisällön ja ideologisuuden muodostamaa ongelmaa. Musiikkianalyysistä päästään musiikkikritiikkiin, joka on metodina yhteiskuntaa kohden suuntautuneempi. Kriitikon ideologinen positio, hänen esineellistävä katseensa ja ammattitaitonsa epäselvät kriteerit tulevat puheeksi. Adorno jakaa taidekritiikin immanenttiin, transsendenttiin ja dialektiseen näkökulmaan, joista jälkimmäinen kumoaa sisäisyyden ja ulkoisuuden välisen näennäisen vastakkaisuuden.

Lopuksi käsitellään uuden kategoriaa Adornon estetiikassa. Uusi liittyy määrittelemättömän luonteensa vuoksi ei-identtiseen, ja pyrkiessään ennennäkemättömään ja -kuulumattomaan se on esimerkki myös taiteen utooppisuudesta. Uusi on vastenmielistä, sillä se tuhoaa menneen ja rikkoo elämänhallintaamme vastaan. Korva ei myöskään ole tottunut kuulemaan yhteiskunnasta vieraantunutta autonomista ja autenttista uutta. Uuden arvioiminen on hankalaa, mutta Adorno vaatii ottamaan siihen kantaa. Kriitikko merkityksellistää uuden ja uusi puolestaan vanhan, sillä näemme kaiken nykyisyyden linssien lävitse. Uutta ei voi ymmärtää ilman traditiota, mutta Adorno korostaa mieluummin eroa, jotta ei-identtinen ei pelkistyisi menneen tietämyksen muotoon. Viallista yhteiskuntaa heijasteleva uusi on niin kamalaa, ettei sitä kukaan tahdo kuunnella.