Sijoitettujen lasten suhde biologisiin vanhempiinsa
Vesa, Lilli (2015)
2015
Sosiaalityö, Pori - Social Work
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2015-03-24
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504131257
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201504131257
Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tavoitteena on saada selville, millaiseksi huostaanotetut, sijaisperheisiin sijoitetut lapset kokevat suhteensa biologisiin vanhempiinsa ennen huostaanottoa, huostaanoton aikana ja sen jälkeen. Lisäksi tutkimuksessa tarkastellaan sitä, millainen suhde lapsella on sijaisvanhempiinsa sekä sitä, kenet lapsi lopulta kokee vanhemmakseen.
Tutkimuksen teoreettisessa osuudessa käsitellään lastensuojelua länsimaissa sekä Suomessa. Lisäksi teoriaosuus kattaa pohdintaa huostaanottojen ja sijaishuollon moraalisista näkökulmista. Siinä käsitellään laajasti myös lapsen kiintymyssuhdetta vanhempiinsa sekä psykologista vanhemmuutta.
Työ on kvalitatiivinen tutkimus. Siinä on haastateltu teemahaastattelun avulla neljää iältään 18-21 vuotiasta nuorta. He olivat olleet sijoitettuna sijaisperheeseen ja asuivat kaikki nyt omillaan. Nuoret olivat lastensuojelun jälkihuollon asiakkaina. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä.
Tutkimuksen tärkeimpänä tuloksena on, että huostaanotto pääosin katkaisee lapsen ja biologisen vanhemman välisen suhteen. Tosin lapsen ja vanhemman välistä suhdetta ennen huostaanottoa oli haasteellista selvittää, sillä nuoret muistivat hyvin vähän ajasta ennen huostaanottoa. Yhteydenpito katkesi tai väheni huomattavasti huostaanoton alkuajoista lähtien. Jos yhteydenpitoa biologisiin vanhempiin oli vielä silloin, kun lapsi oli kasvanut täysi-ikäiseksi, suhde oli muuttunut luonteeltaan ystävyydeksi tai kaveruudeksi. Mielenkiintoinen tulos tutkimuksessa on se, että sellaisen nuoren kohdalla, joka oli asunut sijoituksen ensimmäiset vuodet lastenkodissa, oli huomattavasti tiiviimmät välit biologisiin vanhempiinsa kuin niillä nuorilla, jotka olivat asuneet koko sijoituksensa ajan sijaisperheessä. Tämä voi johtua siitä, että lastenkodeissa yhteydenpitoa biologisiin vanhempiin saatetaan tukea enemmän. Toisaalta vanhemmasta voi tuntua luontevammalta käydä tapaamassa lastaan lastenkodissa kuin sijaisperheessä.
Jokaisella nuorella oli säilynyt vähintäänkin hyvät välit sijaisvanhempiinsa huostaanoton päätyttyä. Kaikkien nuorten kohdalla sijaisvanhemmat olivat lunastaneet niin sanotun oikean vanhemman paikan ja olivat näin tulleet nuorille psykologisiksi vanhemmiksi. Sijaisvanhemmat olivat nuorille vanhemman asemassa siksi, koska heidän kanssaan oli tehty sellaisia tavallisia asioita, mitä vanhempien kanssa yleensä tehdään. Sijaisvanhemmat olivat antaneet rakkautta, kannustaneet koulunkäynnissä ja antaneet käyttäytymismalleja. Vaikka kaikki nuoret olivat muuttaneet pois sijaisvanhempiensa luota, sijaisvanhemmat toimivat edelleen tukena ja turvana nuorille. Kuitenkin biologisillakin vanhemmilla oli nuorille merkitystä.
Tutkimuksen teoreettisessa osuudessa käsitellään lastensuojelua länsimaissa sekä Suomessa. Lisäksi teoriaosuus kattaa pohdintaa huostaanottojen ja sijaishuollon moraalisista näkökulmista. Siinä käsitellään laajasti myös lapsen kiintymyssuhdetta vanhempiinsa sekä psykologista vanhemmuutta.
Työ on kvalitatiivinen tutkimus. Siinä on haastateltu teemahaastattelun avulla neljää iältään 18-21 vuotiasta nuorta. He olivat olleet sijoitettuna sijaisperheeseen ja asuivat kaikki nyt omillaan. Nuoret olivat lastensuojelun jälkihuollon asiakkaina. Aineisto on analysoitu sisällönanalyysillä.
Tutkimuksen tärkeimpänä tuloksena on, että huostaanotto pääosin katkaisee lapsen ja biologisen vanhemman välisen suhteen. Tosin lapsen ja vanhemman välistä suhdetta ennen huostaanottoa oli haasteellista selvittää, sillä nuoret muistivat hyvin vähän ajasta ennen huostaanottoa. Yhteydenpito katkesi tai väheni huomattavasti huostaanoton alkuajoista lähtien. Jos yhteydenpitoa biologisiin vanhempiin oli vielä silloin, kun lapsi oli kasvanut täysi-ikäiseksi, suhde oli muuttunut luonteeltaan ystävyydeksi tai kaveruudeksi. Mielenkiintoinen tulos tutkimuksessa on se, että sellaisen nuoren kohdalla, joka oli asunut sijoituksen ensimmäiset vuodet lastenkodissa, oli huomattavasti tiiviimmät välit biologisiin vanhempiinsa kuin niillä nuorilla, jotka olivat asuneet koko sijoituksensa ajan sijaisperheessä. Tämä voi johtua siitä, että lastenkodeissa yhteydenpitoa biologisiin vanhempiin saatetaan tukea enemmän. Toisaalta vanhemmasta voi tuntua luontevammalta käydä tapaamassa lastaan lastenkodissa kuin sijaisperheessä.
Jokaisella nuorella oli säilynyt vähintäänkin hyvät välit sijaisvanhempiinsa huostaanoton päätyttyä. Kaikkien nuorten kohdalla sijaisvanhemmat olivat lunastaneet niin sanotun oikean vanhemman paikan ja olivat näin tulleet nuorille psykologisiksi vanhemmiksi. Sijaisvanhemmat olivat nuorille vanhemman asemassa siksi, koska heidän kanssaan oli tehty sellaisia tavallisia asioita, mitä vanhempien kanssa yleensä tehdään. Sijaisvanhemmat olivat antaneet rakkautta, kannustaneet koulunkäynnissä ja antaneet käyttäytymismalleja. Vaikka kaikki nuoret olivat muuttaneet pois sijaisvanhempiensa luota, sijaisvanhemmat toimivat edelleen tukena ja turvana nuorille. Kuitenkin biologisillakin vanhemmilla oli nuorille merkitystä.