Elämäntapamuuttujien yhteydet urheiluvammoihin joukkuepalloilulajeissa
Ollila, Annika (2014)
2014
Lääketiede - Medicine
Lääketieteen yksikkö - School of Medicine
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-11-06
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201411112292
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201411112292
Tiivistelmä
Joukkuepalloilulajien suosio on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana. Lajien välillä on vammariskeissä eroja ja osassa lajeista vammariski on suuri. Eri lajien tyyppivammojen ja niiden riskitekijöiden tuntemus auttavat lisäämään lajien turvallisuutta.
Tämän tutkimuksen kohderyhmänä olivat Tampereen Urheilulääkäriaseman kolmivuotiseen Urheilijan liiketaidot, lihaskunto ja terveys seurantatutkimukseen osallistuneet pelaajat. Mukaan otettiin tutkimukseen ensimmäisen vuoden aikana rekrytoidut pelaajat, yhteensä 158 urheilijaa. Lopullisissa analyyseissa oli mukana 153 mies- ja naispelaajaa. Osallistuneissa oli mukana jääkiekon, salibandyn ja koripallon nuoria harrastajia Tampereen alueen joukkueista. Osallistuneilta pelaajilta kerättiin esitiedot kyselylomakkeen avulla elämäntapamuuttujista ja aikaisemmista vammoista. Seurannan aikana kerättiin tiedot heidän harjoittelutunneistaan ja sattuneista vammoista. Vammojen osalta tietoa kerättiin myös haastattelun avulla tutkimuslääkärin toimesta.
Yhteensä seuranta-aikana ilmaantui 146 vammaa, joista suurin osa oli äkillisiä vammoja. Kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna salibandyssä ilmaantui keskimäärin 5,8 vammaa/1000 altistustuntia. Salibandypeleissä sattui 50,9 vammaa tuhatta tuntia kohden. Harjoituksissa sattui 1,7 vammaa/1000 tuntia. Koripallossa kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna sattui 3,6 vammaa/1000 tuntia. Pelitilanteissa ilmaantuvuus oli vastaavasti 43,5 ja 1,6. Naisten jääkiekossa kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna vammojen ilmaantuvuus oli 1,5 vammaa/1000 tuntia. Pelitilanteissa ilmaantuvuus oli 5,1 vammaa/1000 tuntia ja harjoituksissa 0,53.
Tutkimuksen aikana sattuneista vammoista suurin osa oli nivelten ja lihasten äkillisiä vammoja. Nilkka- ja polvivammoja sattui määrällisesti eniten. Äkilliset vammat sattuivat useimmiten kontaktitilanteissa (37 %). Useimmiten kontaktitilanne tapahtui toisen pelaajan kanssa (32 %). Neljännes äkillisistä vammoista sattui ilman selkeää kontaktia. Eniten ei-kontaktivammoja tuli äkillisten liikkeiden ja suunnan muutosten yhteydessä (20 %).
Yleisimmin vamma aiheutti pelaajille 8-28 poissaolopäivää urheilun parista (30 % vammoista). Ilman poissaolopäiviä selvisi vain yhdeksän loukkaantunutta pelaajaa (7 %). Pysyviä haittoja raportoitiin seitsemästä vammasta (5 %). Neljä vammaa (3 %) olivat sellaisia, että pelaaja joutui lopettamaan kilpaurheilun.
Tutkimusvuoden aikana sattuneisiin vammoihin olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä salibandyn pelaaminen, kilpaileminen muissa lajeissa, polven aikaisemmat äkilliset- ja rasitusvammat, polvituen jatkuva käyttö, aikaisemmat äkilliset nilkkavammat, nilkkatuen jatkuva käyttö ja aikaisemmat äkilliset takareisivammat. Lisäksi tulehduskipulääkkeiden käyttö tutkimuksen alkua edeltävän viikon aikana osoittautui vammariskiä lisääväksi tekijäksi. Mahdollisesti vammariskiä lisääviä tekijöitä olivat lähisukulaisen tuki- ja liikuntaelinsairaus ja myöhäinen lajin aloitusikä.
Osa tutkimuksessa havaituista vammariskiin vaikuttavista tekijöistä olivat sellaisia, että niihin voidaan vaikuttaa ja siten lisätä tulevaisuudessa lajien turvallisuutta.
Tämän tutkimuksen kohderyhmänä olivat Tampereen Urheilulääkäriaseman kolmivuotiseen Urheilijan liiketaidot, lihaskunto ja terveys seurantatutkimukseen osallistuneet pelaajat. Mukaan otettiin tutkimukseen ensimmäisen vuoden aikana rekrytoidut pelaajat, yhteensä 158 urheilijaa. Lopullisissa analyyseissa oli mukana 153 mies- ja naispelaajaa. Osallistuneissa oli mukana jääkiekon, salibandyn ja koripallon nuoria harrastajia Tampereen alueen joukkueista. Osallistuneilta pelaajilta kerättiin esitiedot kyselylomakkeen avulla elämäntapamuuttujista ja aikaisemmista vammoista. Seurannan aikana kerättiin tiedot heidän harjoittelutunneistaan ja sattuneista vammoista. Vammojen osalta tietoa kerättiin myös haastattelun avulla tutkimuslääkärin toimesta.
Yhteensä seuranta-aikana ilmaantui 146 vammaa, joista suurin osa oli äkillisiä vammoja. Kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna salibandyssä ilmaantui keskimäärin 5,8 vammaa/1000 altistustuntia. Salibandypeleissä sattui 50,9 vammaa tuhatta tuntia kohden. Harjoituksissa sattui 1,7 vammaa/1000 tuntia. Koripallossa kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna sattui 3,6 vammaa/1000 tuntia. Pelitilanteissa ilmaantuvuus oli vastaavasti 43,5 ja 1,6. Naisten jääkiekossa kaikkiin altistustunteihin suhteutettuna vammojen ilmaantuvuus oli 1,5 vammaa/1000 tuntia. Pelitilanteissa ilmaantuvuus oli 5,1 vammaa/1000 tuntia ja harjoituksissa 0,53.
Tutkimuksen aikana sattuneista vammoista suurin osa oli nivelten ja lihasten äkillisiä vammoja. Nilkka- ja polvivammoja sattui määrällisesti eniten. Äkilliset vammat sattuivat useimmiten kontaktitilanteissa (37 %). Useimmiten kontaktitilanne tapahtui toisen pelaajan kanssa (32 %). Neljännes äkillisistä vammoista sattui ilman selkeää kontaktia. Eniten ei-kontaktivammoja tuli äkillisten liikkeiden ja suunnan muutosten yhteydessä (20 %).
Yleisimmin vamma aiheutti pelaajille 8-28 poissaolopäivää urheilun parista (30 % vammoista). Ilman poissaolopäiviä selvisi vain yhdeksän loukkaantunutta pelaajaa (7 %). Pysyviä haittoja raportoitiin seitsemästä vammasta (5 %). Neljä vammaa (3 %) olivat sellaisia, että pelaaja joutui lopettamaan kilpaurheilun.
Tutkimusvuoden aikana sattuneisiin vammoihin olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä salibandyn pelaaminen, kilpaileminen muissa lajeissa, polven aikaisemmat äkilliset- ja rasitusvammat, polvituen jatkuva käyttö, aikaisemmat äkilliset nilkkavammat, nilkkatuen jatkuva käyttö ja aikaisemmat äkilliset takareisivammat. Lisäksi tulehduskipulääkkeiden käyttö tutkimuksen alkua edeltävän viikon aikana osoittautui vammariskiä lisääväksi tekijäksi. Mahdollisesti vammariskiä lisääviä tekijöitä olivat lähisukulaisen tuki- ja liikuntaelinsairaus ja myöhäinen lajin aloitusikä.
Osa tutkimuksessa havaituista vammariskiin vaikuttavista tekijöistä olivat sellaisia, että niihin voidaan vaikuttaa ja siten lisätä tulevaisuudessa lajien turvallisuutta.