Naisiin kohdistuva väkivalta ja valtion positiiviset toimintavelvoitteet Euroopan ihmisoikeussopimuksen valossa
Aaltonen, Jaana (2014)
2014
Hallintotieteiden maisteriopinnot - Master's Programme in Administrative Studies
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-09-30
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201410062188
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201410062188
Tiivistelmä
Tämän tutkielman tutkimustehtävänä on selvittää Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen kanta naisiin kohdistuvaan väkivaltaan ja sen ratkaisukäytännön kautta määrittyvät valtioon kohdistuvat positiiviset toimintavelvoitteet. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuihin vaikuttavat tuomioistuimen yleiset tulkintaperiaatteet, vuoropuhelu muiden kansainvälisten ihmisoikeusinstrumenttien ja sopijavaltioiden oikeusjärjestysten kanssa sekä yhteiskunnassa vallitsevat asenteet ja politiikat. Naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan vastainen Euroopan neuvoston yleissopimus niin sanottu Istanbulin sopimus on tämän ihmisoikeusverkoston viimeisin lisäys.
Euroopan ihmisoikeussopimus asettaa valtiolle paitsi velvoitteen olla puuttumatta yksilön vapauspiiriin myös kasvavan velvoitteen suojella yksilöä toisen yksilön häneen kohdistamilta ihmisoikeus-loukkauksilta. Valtion positiiviset toimintavelvoitteet nousevat esiin hyvin erilaisissa tilanteissa. Tyypillisesti ne velvoittavat valtiota kohtuullisuusperiaatteen valossa suojelemaan yksilöä toisen yksilön häneen kohdistamilta ihmisoikeusloukkauksilta, tässä tapauksessa naista, miehen häneen kohdistamilta väkivallanteoilta tai sen uhkalta. Valtion huolellisuusvelvollisuus sisältää kolme velvollisuutta: ehkäistä, tutkia ja rangaista tällaisista teoista.
Tutkimus kuuluu julkisoikeuden alaan ja sen keskiössä ovat valtion positiiviset toimintavelvoitteet, kun kyseessä on naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö määrittää sopimusvaltion positiivisten velvoitteiden laajuuden tapaus tapaukselta evolutiivisesti kyseisessä ajassa samalla konkretisoiden valtion velvollisuuden taata ihmisoikeuksien toteutuminen kansallisella tasolla. Tutkimusmenetelmä on enimmäkseen oikeusdogmaattinen, mutta rinnalla kulkee oikeuspoliittinen keskustelu kiinnittyen erityisesti Istanbulin sopimukseen ja sen luomiin vaatimuksiin kansallisella tasolla.
Tutkimuksen tuloksena on, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännöllään jatkuvasti laajentanut naisiin kohdistuvan väkivallan määritelmää kaventaen samalla valtion harkinta-marginaalia. Se on luonut valtiolle uusia positiivisia toimintavelvoitteita yksilöiden välisissä suhteissa. Nämä positiiviset toimintavelvoitteet on huomioitu myös Istanbulin sopimuksessa. Molemmat instrumentit asettavat valtiolle paitsi lainsäädännöllisiä myös toimenpiteellisiä velvoitteita. Suomen lainsäädäntö näyttää tämän tutkimuksen valossa pääpiirteissään täyttävän Istanbulin sopimuksen ja EIS:n velvoitteet. Puutteet ennaltaehkäisevissä rakenteissa ja väkivaltaa kokeneiden naisten tukipalveluissa vaativat vielä toimenpiteitä ennen Istanbulin sopimuksen ratifioimista.
Euroopan ihmisoikeussopimus asettaa valtiolle paitsi velvoitteen olla puuttumatta yksilön vapauspiiriin myös kasvavan velvoitteen suojella yksilöä toisen yksilön häneen kohdistamilta ihmisoikeus-loukkauksilta. Valtion positiiviset toimintavelvoitteet nousevat esiin hyvin erilaisissa tilanteissa. Tyypillisesti ne velvoittavat valtiota kohtuullisuusperiaatteen valossa suojelemaan yksilöä toisen yksilön häneen kohdistamilta ihmisoikeusloukkauksilta, tässä tapauksessa naista, miehen häneen kohdistamilta väkivallanteoilta tai sen uhkalta. Valtion huolellisuusvelvollisuus sisältää kolme velvollisuutta: ehkäistä, tutkia ja rangaista tällaisista teoista.
Tutkimus kuuluu julkisoikeuden alaan ja sen keskiössä ovat valtion positiiviset toimintavelvoitteet, kun kyseessä on naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö määrittää sopimusvaltion positiivisten velvoitteiden laajuuden tapaus tapaukselta evolutiivisesti kyseisessä ajassa samalla konkretisoiden valtion velvollisuuden taata ihmisoikeuksien toteutuminen kansallisella tasolla. Tutkimusmenetelmä on enimmäkseen oikeusdogmaattinen, mutta rinnalla kulkee oikeuspoliittinen keskustelu kiinnittyen erityisesti Istanbulin sopimukseen ja sen luomiin vaatimuksiin kansallisella tasolla.
Tutkimuksen tuloksena on, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännöllään jatkuvasti laajentanut naisiin kohdistuvan väkivallan määritelmää kaventaen samalla valtion harkinta-marginaalia. Se on luonut valtiolle uusia positiivisia toimintavelvoitteita yksilöiden välisissä suhteissa. Nämä positiiviset toimintavelvoitteet on huomioitu myös Istanbulin sopimuksessa. Molemmat instrumentit asettavat valtiolle paitsi lainsäädännöllisiä myös toimenpiteellisiä velvoitteita. Suomen lainsäädäntö näyttää tämän tutkimuksen valossa pääpiirteissään täyttävän Istanbulin sopimuksen ja EIS:n velvoitteet. Puutteet ennaltaehkäisevissä rakenteissa ja väkivaltaa kokeneiden naisten tukipalveluissa vaativat vielä toimenpiteitä ennen Istanbulin sopimuksen ratifioimista.