Telling Madness - Narrative, Diagnosis, Power, and Literary Theory

Abstract

Kerrottu hulluus - kertomus, diagnoosi, valta ja kirjallisuusteoria

Jaan työni kahteen osaan: Osa I, Kerrottu hulluus – kertomus, diagnoosi ja valta; sekä Osa II, Kerrottu hulluus – hulluus ja kirjallisuusteoria.

Osa I: Kerrottu hulluus – kertomus, diagnoosi ja valta

Työni ensimmäisessä osassa sovellan ja testaan kehittämääni tutkimusmetodia, jota kutsun ”psykiatriseksi kirjallisuudentutkimukseksi”; sen kohteena ovat fiktiiviset hulluuskertomukset. Määritelmäni mukaan ”hulluuskertomukset” kuvaavat hulluutta siten, että kertomuksissa on hahmoja ja/tai kertojia, jotka toiset hahmot, kertojat tai lukijat voivat diagnosoida mielisairaiksi. Tutkin kohdeteksteinäni kahdeksaa tällaista kertomusta, seitsemää romaania sekä yhtä omaelämäkertaa; ja yhdistän luennoissani viisi psykotieteellistä viitekehystä (freudilaisen psykoanalyysin, modernin diagnostisen psykiatrian, ja näiden valtavirtateorioiden vastateorioista Laingin anti-psykiatrian, Szaszin kriittisen psykiatrian sekä Foucault’n hulluusfilosofian) Foucault’n valta-analyysiin, Phelanin kertomusten retoriseen analyysiin, kognitiiviseen näkemykseen kerronnan kokemuksellisista sisällöistä ja Keenin fiktion empatiarakenteiden tutkimukseen. Luen tämän viitekehysten yhdistelmän valossa ymmärtääkseni kertomuksissa läsnä olevia voimia: kuinka kerronnalliset agendat kietoutuvat yhteen diagnostisten agendojen kanssa.

Tämä kehittämäni psykiatrinen kirjallisuudentutkimus suuntautuu ensinnäkin lukemaan psykiatristen paradigmojen ja niiden vastateorioiden lävitse ja tutkimaan, millä tavoin näitä paradigmoja kuvataan hulluuskertomuksissa; ja myös sitä, miten nämä kuvaukset hahmottavat psykotieteellisen tutkimuksen ja hoidon kohdetta: mielisairautta itseään. Toiseksi, tutkimussuunta tähtää valottamaan niitä ehtoja, joita tällaisella psykotieteiden ja niiden vastateorioiden lävitse lukemisella on: mitä rajoituksia tällaisella lähestymistavalla on, ja miten fiktiiviset kertomukset haastavat, täydentävät tai jättävät huomiotta psykotieteellisiä paradigmoja rakentaessaan kerronnallisia rakenteitaan ja lukijan mahdollisuuksia tulkita niitä. Kolmanneksi, se asettaa etualalle juuri kirjallisuuden tavan käyttää omalla tavallaan psykotieteellisiä paradigmoja, ja myös maallikkojen luomia mielisairauden tulkintakehyksiä. Tämä kolmas näkökulma korostaa sitä, miten hahmojen, kertojien ja yleisöjen tekemät diagnoosit integroituvat kerronnallisiin kommunikaatioprosesseihin samalla edistäen kertojien ja tekijöiden agendoja erityisillä tavoilla.

Yhdistäessäni psykiatrisen tarkastelun hulluuskertomuksien tulkintaan huomioni keskiössä on kerronnallisen ja diagnostisen vallan yhteenkietoutuma. Ensimmäinen näistä valloista liittyy tapaani nähdä fiktio retorisena kommunikaationa, joka tähtää tiettyihin yleisöjen reaktioihin; näkemykseni mukaan tällä retorisella kommunikaatiolla on paljon yhteneväisyyksiä Foucault’n subjektia määrittävän ja muotoilevan vallan kanssa. Toinen vallan muodoista liittyy Foucault’n tapaan nähdä mielisairausdiagnoosi ja psykiatrinen hoito subjektia määrittävän vallan malliesimerkkinä.

Tuloksenani on tässä työni ensimmäisessä osassa kuvaus siitä tavasta, jolla nämä kaksi valtaa toimivat vuorovaikutuksessa keskenään ja tuottavat kirjallisia ja retorisesti ohjailevia kerronnan rakenteita; näitä rakenteita kertojat ja sisäistekijät käyttävät ohjatakseen yleisöjensä tulkintoja mielisairaudesta ja psykotieteistä.

Tuloksissani totean lisäksi sen, että kohdetekstini asettuvat eri tavoin psykotieteiden ja niiden vastateorioiden kartalle, osa tukien psykotieteellisiä lähestymistapoja mielisairauden hahmottamisessa ja hoidossa, monet suoraan problematisoiden niitä, jotkut jättäen ne kokonaan huomiotta. Tämä tukee näkemystäni siitä, että psykotieteiden lävitse lukeminen on usein perusteltu lähestymistapa hulluuskertomuksiin. Toisaalta kohdeteksteistäni kahdessa ei mainita psykotieteitä lainkaan, mikä toimii hedelmällisenä peilinä ja muistutuksena siitä, että psykiatrisella kirjallisuudentutkimuksella on rajansa: on olemassa myös ”puhtaasti kaunokirjallista” hulluuskuvausta, joka ei välttämättä väkivallatta taivu psykotieteelliseen analyysiin.

Osa II: Kerrottu hulluus – hulluus ja kirjallisuusteoria

Työni toisessa osassa luen kohdetekstejäni ja kirjallisuusteoreettisia kysymyksenasetteluja hulluuden käsitteen lävitse valottaakseni näitä kysymyksiä eri kulmista. Kohdeteksteinäni on laaja joukko hulluuskertomuksia, joista joitakin tarkastelen pidemmin, toisia lyhyemmin.

Ensinnäkin tutkin sitä tapaa, jolla hulluuskertomukset antavat mahdollisuuden tarkastella fiktion kykyä rakentaa maailmoja; hulluuskertomuksissa näet usein rakentuu fiktion sisäisiä fiktioita. Tuloksenani on, että hulluuskertomukset – manipuloimalla käsitteellisiä kahtiajakojaan (esim. hulluus/normaalius; hulluus/yliluonnollinen; hulluus/todellinen), jotka määrittävät (hulluus)fiktion rajoja – osoittavat meille miten (hulluus)fiktion rajat ovat häilyviä ja riippuvat tulkintalähtökohdasta.

Toiseksi, analysoin tapaa, jolla hulluus valottaa kirjallisen keinon käsitettä: kysyn kysymyksiä siitä, miten hulluutta voi käyttää kirjallisena keinona tai itsessään arvokkaana kaunokirjallisena teemana. Kyseenalaistan sen, että jako kirjallinen keino / itsessään arvokas teema olisi niin jyrkkä hulluuskertomusten kohdalla kuin joskus annetaan ymmärtää.

Valotan myös hulluuskertomusten lukemisen ja diagnosoinnin eettistä puolta: kahden kohderomaanin, Patrick McGrathin Spiderin ja Vladimir Nabokovin Lolitan, analyysin avulla analysoin tapaa, jolla hulluuden ja terveyden maailmat hankaavat vastakkain, kun on kyse hulluuskertomusten eettisestä tulkinnasta. Näiden kahden hulluuskertomuksen eettiset kerrontarakenteet esittävät hulluuden ja terveyden maailmojen suhteet monimerkityksisinä, mikä aiheuttaa lukijan eettiselle tulkinnalle omat ongelmansa.

Käsittelen myös estetiikan kysymystä hulluuskerronnan kohdalla: Vladimir Nabokovin romaani Pale Fire antaa minulle mahdollisuuden kysyä kysymyksiä hulluuden ja estetiikan suhteista, esimerkiksi sitä, voiko mielisairas tuottaa esteettisesti arvokasta fiktiota. Tämä teksti ei tosin helpota lukijan urakkaa, vaan esittää ilmiönsä monisärmäisenä, usein lopullista vastausta vaille jäävien kysymyksien herättäjänä.

Otan esiin myös ilmiön, joka liittyy modernin biologisen psykiatrian ja kaunokirjallisen psykoosikuvauksen rinnastamiseen: että kaunokirjallisuus antaa merkityksen jollekin, minkä biologinen psykiatria jättää kokonaan merkitystä vaille. Kaunokirjallisuuden psykoosikuvaukset merkityksellistävät psykoosin kokemuksen ja sisällön aivan eri tavalla kuin biologinen psykiatria antaa olettaa. Tämä korostaa toisaalta kaunokirjallisuuden kykyä luoda merkityksiä ja metaforisia sisältöjä psykoosille, ja toisaalta sitä, miten kauas biologinen psykiatria on kenties etääntynyt psykoosipotilaan kokemuksien sisällöistä ja merkityksistä.

Lopuksi tahdon uudelleenmäärittää käsitteen kerronnan ”epäluotettavuudesta” hulluuskertomusten yhteydessä. Lähtökohtani on se, että jos hullu kertoja tai hahmo kertoo rehellisesti omasta sairaudestaan ja sen eri ilmiöistä, eikö silloin ole harhaanjohtavaa kutsua häntä ”epäluotettavaksi”? Ehdotankin, että käyttöön otettaisiin kaksi yhteen liittyvää termiä ”mielensisäinen epä/luotettavuus” ja ”henkilöiden välinen epä/luotettavuus”, jotka mielestäni yhdessä käytettyinä antaisivat paremmin työkaluja tulkita ja diagnosoida kaunokirjallisia hahmoja.

Kaiken kaikkiaan työni tarkoitus on valottaa hulluuskertomuksia, niiden psykotieteistä ja mielisairaudesta antamaa kuvaa monelta kantilta, sekä analysoida hulluutta kaunokirjallisena kategoriana, joka avaa mahdollisuuksia pohtia hulluuskertomusten kaunokirjallista luonnetta.

My work is divided into two parts: Part I: Telling Madness – Narrative, Diagnosis, and Power; and Part II: Telling Madness – Madness and Literary Theory.

Part I: Telling Madness – Narrative, Diagnosis, and Power

In Part I, I practice what I term the ‘psychiatric literature research’ of fictitious madness narratives. (I define a ‘madness narrative’ as a narrative containing a character(s) or narrator(s) who can be diagnosed as mad by the other character(s), narrator(s) and/or the authorial audience.) In constructing the analyses of my eight target novels, I combine five psycho-scientific and counter-force frameworks (Freudian psychoanalysis and modern diagnostic psychiatry, and the counter-forces of Laingian anti-psychiatry, Szaszian critical psychiatry and Foucault’s madness philosophy) with Foucauldian power analysis and a narratological and Phelanian rhetorical study of narratives and their Keenian empathy-engendering structures. I explore the combination of these theoretical frameworks in order to understand the forces present in my madness narratives and to show how narratorial agendas and madness diagnostic agendas become intertwined. My psychiatric literature research is directed, first of all, at reading through the psychiatric, psycho-scientific paradigms and their counter-forces and asking how these psycho-sciences are depicted in madness narratives. Furthermore, my research examines the way these depictions represent the target of psycho-scientific research and treatment, that is, madness itself. Secondly, it aims to elucidate the conditions needed for reading through psycho-scientific and counter-force paradigms, questioning the limits of this approach and the ways these fictitious narratives challenge, supplement, or ignore the paradigms as interpretative frameworks and parts of their narrative structures. Thirdly, my study foregrounds precisely madness literature’s way of using psycho-scientific paradigms – and also lay frameworks of madness – to its own ends, and the way the professional or lay madness diagnoses made by characters, narrators and audiences are integrated into the narrative and literary process of communication to further the narratorial and authorial agendas in specific ways.

My central focus is on the nexus of what I see as narrative and diagnostic powers: the former power is connected to my way of seeing fiction as a rhetorical communication aiming for specific reactions from its audience (which has many features common with Foucauldian subjectifying power), the latter power is connected to how a madness diagnosis perfectly exemplifies the Foucauldian use of subjectifying power.

Thus, in the first part, I describe the way these two powers interact to produce the literary and rhetorically persuasive structures that narrators and implied authors use to direct their audiences’ interpretation of madness and the psycho-sciences.

Part II: Telling Madness – Madness and Literary Theory

In Part II, by analysing a number of various madness narratives from different angles, I explore the concept of madness in order to elucidate certain literary theoretical issues.

I examine the way madness narratives offer the possibility of studying fiction’s world-building force by highlighting the role of ‘fictions-inside-fiction’. I analyse how madness can be used as a literary device or a theme analysed in its own right, and I also investigate the value of madness as a literary-analytical concept. In addition, I consider how the reader of madness narratives may be faced with ethical problems of reading and diagnosis, and how madness and aesthetic production can be intertwined in madness narrative. Furthermore, to explain how literature gives meaning to something brain psychiatry seems to side-step, I take up the issue of the meaning of literary psychosis as juxtaposed to the meaninglessness of psychosis as seen by modern brain psychiatry. Finally, I reconsider the term of ‘unreliability’ in connection to madness narratives: if the mad narrator/focaliser is honest when depicting her madness, is it not misleading to call her ‘unreliable’? Therefore, I suggest complementary notions of ‘intra-mental reliability/unreliability’ and ‘inter-personal reliability/unreliability’, which in my opinion give literary scholars more finely tuned tools and spectrums to interpret and diagnose literary personae.