Protection, Continuity and Gender: Craft trade culture in the Baltic Sea Region (14th-16th centuries)
Ojala, Maija (2014)
Ojala, Maija
Tampere University Press
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Väitöspäivä
2014-10-18
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-44-9574-8
Tiivistelmä
Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri Itämeren alueen kaupungeissa 1350-1620
Väitöskirjassani tutkin käsityöläisten yrittäjäkulttuuria Itämeren alueen kaupungeissa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Käsityötuotanto tapahtui kodin yhteydessä olevassa verstaassa ja se oli yleensä perheen yhteinen bisnes. Käsityöläiset olivat järjestäytyneet ammattialoittain ammattikuntiin, joilla jokaisella oli omat sääntönsä. Käsityöläisammattikunnat läpäisivät elämän jokaisen osa-alueen: ne hallitsivat työmarkkinoita, järjestivät ammatillista koulutusta, osallistuivat kaupungin sotilaalliseen puolustukseen, huolehtivat osaltaan oikeudenhoidosta ja monista hallinnollisista asioista, ylläpitivät kaupunkirauhaa, järjestivät köyhäinhoitoa, tarjosivat jäsenilleen sosiaalista yhdessäoloa sekä jopa mahdollisuuden uskonnollisen hartauden osoittamiseen pitämällä yllä alttareita kirkoissa. Ammattikuntien merkitys jokapäiväiselle elämälle oli kiistaton.
Tutkimuksessa selvitän, mitkä olivat yrittäjäkulttuurin keskeisimmät elementit, arvot ja toimintatavat. Yrittäjäkulttuuria tarkastelen käsityöläisleskien kautta: mitkä olivat käsityöläisleskien mahdollisuudet jatkaa ammatissaan miehensä kuoltua ja käyttivätkö he näitä mahdollisuuksia hyödykseen. Tutkimus keskittyy Tukholman, Tallinnan, Riian ja Lyypekin kaupunkeihin noin vuosina 1350−1620.
Aiemmassa tutkimuksessa tuon ajan yrittäjäkulttuuri ja ammattikuntalaitosjärjestelmä on nähty staattisena rakennelmana, joka ei pystynyt sopeutumaan muutoksiin ja joka vahvisti patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä sekä pyrki rajoittamaan naisten työntekoa. Tutkimukseni haastaa tämän näkemyksen ja tarjoaa uudenlaisen tulkinnan. Sen mukaan ammattikunnat tarjosivat leskille useita mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen pyörittämistä miesmestarin kuoltua. Yleisin ammattikunnan tarjoamista mahdollisuuksista oli vuoden ja päivän aikaraja, jonka umpeuduttua lesken olisi luovuttava ammatistaan tai siirrettävä mestarinoikeudet pojalleen tai uudelle aviomiehelle. Monet lesket jatkoivat kuitenkin ammatissaan vuosia piittaamatta virallisista säädöksistä. Tämä todistaa, että lesket olivat kiinteä osa tuon ajan kaupunkien yrittäjäkulttuuria, eikä naisjohtoisia käsityöläisverstaita pidetty mitenkään outoina.
Tutkimukseni myös paljasti, että oman edun tavoittelu meni usein ammattikunnan edun edelle, vaikka aikakausi on mielletty kollektiivisuuden ajaksi. Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri olikin täynnä ristiriitoja: toisaalta pyrittiin takaamaan samat edut ja ammatinharjoittamisen edellytykset kaikille ammattikunnan jäsenille, mutta silti sosiaaliset erot ammattikunnan sisällä saattoivat olla suuret. Ammattikunnat harjoittivat myös voimakasta suojelupolitiikkaa, protektionismia, turvatakseen yhteiset edut. Toisaalta ne loivat hyvin joustavia käytäntöjä ja sääntöjä, jotka tarjosivat pelivaraa ja mahdollistivat kilpailun ammattikunnan sisällä. Kaikki nämä toimet tähtäsivät tuotannon jatkuvuuteen; mestarin sukupuoli oli toissijaista. Tutkimukseni tuo ilmi, että näinkin kaukainen yrittäjäkulttuuri piti sisällään paljon sellaisia elementtejä, jotka yleensä yhdistetään nykypäivän markkinatalousyhteiskuntiin eikä myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun talousjärjestelmiin.
Väitöskirjani tarjoaa ensimmäistä kertaa laajan vertailevan tutkimuksen Itämeren alueen kaupunkien käsityöläiskulttuurista ja lesken asemasta. Lisäksi se yhdistää eri näkökulmia uudella tavalla, sillä hansakaupunkien käsityöläisiä ei aiemmin ole tarkasteltu yrittäjyyden, taloushistorian ja sukupuolihistorian näkökulmista. Tutkimukseni tarjoaa täysin uuden lähestymistavan hansa-alueen kaupunkihistoriaan, sillä aiempi hansatutkimus on keskittynyt lähinnä tarkastelemaan hansaliittoa taloudellisena ja poliittisena mahtina tai käsitellyt kauppiaita ja heidän verkostojaan.
Väitöskirjassani tutkin käsityöläisten yrittäjäkulttuuria Itämeren alueen kaupungeissa myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa. Käsityötuotanto tapahtui kodin yhteydessä olevassa verstaassa ja se oli yleensä perheen yhteinen bisnes. Käsityöläiset olivat järjestäytyneet ammattialoittain ammattikuntiin, joilla jokaisella oli omat sääntönsä. Käsityöläisammattikunnat läpäisivät elämän jokaisen osa-alueen: ne hallitsivat työmarkkinoita, järjestivät ammatillista koulutusta, osallistuivat kaupungin sotilaalliseen puolustukseen, huolehtivat osaltaan oikeudenhoidosta ja monista hallinnollisista asioista, ylläpitivät kaupunkirauhaa, järjestivät köyhäinhoitoa, tarjosivat jäsenilleen sosiaalista yhdessäoloa sekä jopa mahdollisuuden uskonnollisen hartauden osoittamiseen pitämällä yllä alttareita kirkoissa. Ammattikuntien merkitys jokapäiväiselle elämälle oli kiistaton.
Tutkimuksessa selvitän, mitkä olivat yrittäjäkulttuurin keskeisimmät elementit, arvot ja toimintatavat. Yrittäjäkulttuuria tarkastelen käsityöläisleskien kautta: mitkä olivat käsityöläisleskien mahdollisuudet jatkaa ammatissaan miehensä kuoltua ja käyttivätkö he näitä mahdollisuuksia hyödykseen. Tutkimus keskittyy Tukholman, Tallinnan, Riian ja Lyypekin kaupunkeihin noin vuosina 1350−1620.
Aiemmassa tutkimuksessa tuon ajan yrittäjäkulttuuri ja ammattikuntalaitosjärjestelmä on nähty staattisena rakennelmana, joka ei pystynyt sopeutumaan muutoksiin ja joka vahvisti patriarkaalista yhteiskuntajärjestystä sekä pyrki rajoittamaan naisten työntekoa. Tutkimukseni haastaa tämän näkemyksen ja tarjoaa uudenlaisen tulkinnan. Sen mukaan ammattikunnat tarjosivat leskille useita mahdollisuuksia jatkaa perheyrityksen pyörittämistä miesmestarin kuoltua. Yleisin ammattikunnan tarjoamista mahdollisuuksista oli vuoden ja päivän aikaraja, jonka umpeuduttua lesken olisi luovuttava ammatistaan tai siirrettävä mestarinoikeudet pojalleen tai uudelle aviomiehelle. Monet lesket jatkoivat kuitenkin ammatissaan vuosia piittaamatta virallisista säädöksistä. Tämä todistaa, että lesket olivat kiinteä osa tuon ajan kaupunkien yrittäjäkulttuuria, eikä naisjohtoisia käsityöläisverstaita pidetty mitenkään outoina.
Tutkimukseni myös paljasti, että oman edun tavoittelu meni usein ammattikunnan edun edelle, vaikka aikakausi on mielletty kollektiivisuuden ajaksi. Käsityöläisten yrittäjäkulttuuri olikin täynnä ristiriitoja: toisaalta pyrittiin takaamaan samat edut ja ammatinharjoittamisen edellytykset kaikille ammattikunnan jäsenille, mutta silti sosiaaliset erot ammattikunnan sisällä saattoivat olla suuret. Ammattikunnat harjoittivat myös voimakasta suojelupolitiikkaa, protektionismia, turvatakseen yhteiset edut. Toisaalta ne loivat hyvin joustavia käytäntöjä ja sääntöjä, jotka tarjosivat pelivaraa ja mahdollistivat kilpailun ammattikunnan sisällä. Kaikki nämä toimet tähtäsivät tuotannon jatkuvuuteen; mestarin sukupuoli oli toissijaista. Tutkimukseni tuo ilmi, että näinkin kaukainen yrittäjäkulttuuri piti sisällään paljon sellaisia elementtejä, jotka yleensä yhdistetään nykypäivän markkinatalousyhteiskuntiin eikä myöhäiskeskiajan ja uuden ajan alun talousjärjestelmiin.
Väitöskirjani tarjoaa ensimmäistä kertaa laajan vertailevan tutkimuksen Itämeren alueen kaupunkien käsityöläiskulttuurista ja lesken asemasta. Lisäksi se yhdistää eri näkökulmia uudella tavalla, sillä hansakaupunkien käsityöläisiä ei aiemmin ole tarkasteltu yrittäjyyden, taloushistorian ja sukupuolihistorian näkökulmista. Tutkimukseni tarjoaa täysin uuden lähestymistavan hansa-alueen kaupunkihistoriaan, sillä aiempi hansatutkimus on keskittynyt lähinnä tarkastelemaan hansaliittoa taloudellisena ja poliittisena mahtina tai käsitellyt kauppiaita ja heidän verkostojaan.
Kokoelmat
- Väitöskirjat [4850]