Hyvät ”kanssalaiset”! Yhteiskunnallistamisen strategiat televisiokeskustelun vuorovaikutuksessa

Abstract

Väitöskirjassa tutkitaan yhteiskunnallis-poliittisia televisiokeskusteluja konkretisoituna julkisena tilana ja vaiheittain aikaansaatuna keskinäisten suhteiden muodostelmana poliittisen järjestelmän ”kanssalaisten” kesken. Suorat monenkeskiset televisiokeskustelut ovat julkisen palvelun ohjelmistoon vakiintunut formaatti ajankohtaisten asioiden argumentatiiviselle käsittelylle. Sellaisena ne kuuluvat vielä siihen poliittisen mediajulkisuuden marginaaliin, jossa erilaiset tahot kokoontuvat keskustelemaan poliittisista asialistoista yhdessä. Tutkimuksessa kysytään, kuinka osallistumista asemineen ja identifikaatioineen näiden ohjelmien vuorovaikutuksessa jäsennetään. Työn aineisto koostuu kolmesta suomalaisesta keskusteluohjelmasta, jotka on kaikki lähetetty kolmen viikon sisällä syyskuun 11:nnen terrori-iskuista USA:ssa vuonna 2001. Kolme temaattisesti rinnakkaista mutta kokoonpanoltaan varsin erilaista keskustelua samasta aiheesta tarjoaa mahdollisuuden vertailla toimittajien erilaisia strategioita yleisön puhutteluun, osallistujien roolittamiseen ja julkisen tilan konstituoimiseen poliittisessa ajankohtaiskeskustelussa. Työn keskeinen teoreettinen viitekehys on etnometodologia, joka tutkii sosiaalista toimintaa osallistujien vaihe vaiheelta etenevänä yhteisenä aikaansaannoksena. Myös julkisen tilan ideaa lähestytään tällöin kulttuurin jäsenten tilanteisesti toteuttamana ilmiönä. Jäsenyyskategorisointi, institutionaalinen vuorovaikutus ja multimodaalinen toiminta ovat metodeita, jotka auttavat erittelemään, millaisia vuorovaikutuskeinoja osallistujat tähän käyttävät. Väitöskirjassa kuvataan, kuinka televisiokeskusteluissa puhutellaan, määritetään ja normitetaan demokratian ”kanssalaisuutta” sekä luodaan samalla ehtoja kattavalle poliittiselle osallisuudelle ja vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän legitimiteetille.

Väitöskirja koostuu neljästä artikkelista sekä yhteenvetoluvusta. Työssä sovelletaan osallistumiskehikon käsitettä, joka erittelee puhujalle sekä vastaanottajalle vuorovaikutuksessa rakennettavia asemia ja identiteettejä. Julkisena tilana televisiokeskusteluita määrittää hajautunut osallistumiskehikko, jossa puhe on koko ajan suunnattu pääasiallisesti kolmannelle osapuolelle: televisioyleisölle. Aiempi tutkimus toistaa ajatuksen yleisön keskeisyydestä televisiopuheessa, mutta on jättänyt televisioyleisön osallistujaroolin empiirisen tutkimisen vähälle huomiolle. Tässä väitöskirjassa halutaan valottaa, kuinka toimittajat hallinnoivat osallistujarooleja ja erityisesti asemoivat yleisöä vuorovaikutustoiminnassa. Kasvokkaisen keskustelun tilanteisen organisoitumisen lisäksi huomio on siis myös studiotilan ulkopuolelle ulottuvissa poliittisissa prosesseissa. Keskeistä ei tästä näkökulmasta ole niinkään se, mitä sanotaan, vaan se, mitä puhujat tekevät sanoessaan, mitä sanovat. ”Yhteiskunnallistuminen” viittaa tutkimuksessa prosessuaaliseen vuorovaikutustoimintaan, jonka puitteissa osallistujat aktualisoivat keskinäistä sidoksellisuuttaan ja yhteenkuuluvuuttaan yhteiskunnan jäseninä. Samanlaista prosessuaalisuutta korostava ”julkisoutuminen” merkitsee vastaavasti ajankohtaisasioita pohtivaan keskustelulliseen toimintamuotoon liittymistä. Modernissa massamittaisessa yhteiskunnassa julkinen keskustelu on suurelta osin median välittämää. Yleisöys on keskeinen tapa olla yhteydessä yhteiskuntaan. Joukkoviestintä ei näin ajatellen tapahdu yhteiskunnassa, vaan yhteiskunta tapahtuu joukkoviestinnässä. Prosessuaalinen tilanteisten toimintakehysten tarkastelu yrittää tavoittaa yhteiskunnan sellaisena kuin se on toimijoille tässä ja nyt, syntymisensä tilassa. Keskinäisen ymmärryksen varaan rakennettu toiminnan mikrotaso edellyttää kuitenkin aina makrotason luokitteluja ja jäsenyyksiä viitepisteekseen. Yhteiskunta puhutaan eläväksi aktiivisten toimijoiden yhteistyössä, mutta väitöskirjassa halutaan pitää näkyvillä myös rakenteellisen jatkuvuuden ulottuvuus. Yhteiskunta uusiutuu ajasta ja tilasta toiseen ja tämä toisteisuuden varaan nojautuu väistämättä myös etnometodologian ydinajatus toiminnan tunnistettavuudesta.

Jos yhteiskunta on vuorovaikutusta ja vuorovaikutus tuottaa suhteita, on yhteiskunnallistumisen yksi keskeinen aspekti toimijoiden keskinäinen asemoituminen ja hierarkiat. Poliittisen osallisuuden toimintakentällä yhteiskunnallistaminen on intentionaalista strategista toimintaa. Analyysin keskiössä ovatkin keskustelua hallinnoivien toimittajien vuorot. Ohjelman aloitus ja lopetus suuntaavat merkittävällä tavalla keskustelun luonnetta, roolituksia ja päämääriä, joten olen keskittynyt muuta keskustelua tarkemmin ohjelman avaamisen ja päättämiseen. Televisiokeskusteluiden kauttaaltaan relevantti osallistumiskehikko on muodoltaan triangulaarinen. Toimintakehykset muodostuvat toimittajien, keskusteluvieraiden ja yleisön tilanteisista identiteeteistä ja keskinäisistä suhteista. Neljässä artikkelissani kysyn, kuinka yleisöä puhutellaan, millaisten keinojen avulla keskustelijoita roolitetaan ja miten toimittajat itse toimijana identifioituvat.

Artikkelissani Kasvokkain julkison kanssa analysoin ohjelmantekijöiden ja toimittajien multimodaalisia keinoja vastaanottajan muotoilemiseksi ohjelman avauksessa. Tilallisen, kehollisen ja verbaalisen viestinnän avulla katsojaa kutsutaan ja velvoitetaan mukaan avointen akuuttien yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisemiseen. Kaikki ohjelmat ottavat katsojaan osallistavan kontaktin ja esittelevät aiheen tavalla, joka korostaa jaettua taustatietämystä, vallitsevia ristiriitoja ja tilanteen keskeneräisyyttä. Nämä episteemiset, ongelmallistavat ja temporaaliset strategiat liittävät katsojan jaettuun poliittiseen ja moraaliseen yhteisöön, aktivoivat toiminnan tarpeen ja kutsuvat katsojaa muodostamaan kannan ajankohtaisiin avoimiin kysymyksiin. Vastaanottajan muotoilussa käytetään myös emotionaalista viestintää, joka on eri ohjelmissa kuitenkin hyvin erilaista. Erityisesti loppujuonnon päättävät kasvonilme ja katsekontakti katsojaan voivat korostaa yhtäältä moraalista närkästystä, toisaalta pidättynyttä huolestuneisuutta tai kolmanneksi rajun vastakkainasettelun hyvää henkeä. Ilmeet viestittävät, erilaista demokratian teorioista ammentaen, kukin journalistista vastuullisuutta, kutsuvat katsojalta tietynlaista responssia edellä esitettyyn juontoon ja ehdottavat samalla vastaavia ihanteita vastuullisesta kansalaisuudesta. Aloituksen lisäksi yleisöä osallistetaan ja identifioidaan myös toimittajien kysymysmuotoiluissa, esimerkiksi käyttämällä inklusiivisen me-retoriikan strategiaa sekä kansallista kotoperäistämistä, jolloin kansainvälinen aihe kehystetään Suomen tilanteeseen ja julkiseen keskusteluun liittyväksi.

Artikkelit Membership Categorization as a Tool for Moral Casting in TV Discussion ja Tietämisoikeudet televisiokeskustelun vuorovaikutuksessa keskittyvät keskusteluvieraiden roolittamiseen tietämisen ja vastuun näkökulmasta. Niissä toimittajat kysymysmuotoiluillaan hallinnoivat keskustelun lähtökohtia, kulkua ja lopputulosta. Ensimmäisessä artikkelissa käytetään jäsenyyskategorioiden kulttuurista voimaa keskustelijoiden roolittamiseen. Vieraat esitellään tiettyyn kansallisuuskategoriaan kuluviksi ja yksilöidään sitten poikkeuksellisiksi jäseniksi, mutta asetetaan kuitenkin selontekovelvolliseksi kaikkien muiden kategoriaan kuuluvien puolesta. Vieraat pysyvät osoitetun kategorian sisällä ja vastaavat odotetulla tavalla. Kategorisoimisstrategian avulla myös neljän tavallisen ihmisten (eli ei poliitikon, julkkiksen tai asiantuntijan) haastattelusta voi saada sellaisen, jossa vaaditaan julkisia selontekoja ja jossa toimittajat voivat työstää omaa vastuullisuuttaan vallankäytön ja vääryyksien vartijana. Toisen artikkelin asiantuntijoista koostuvassa keskustelussa toimittajat osoittavat ensiksi, vastaajan nimeävien kohdekysymysten avulla, keskustelijoiden keskinäisen tiedollisen hierarkian eli tietyn studiovieraan etuoikeuden tietää tietyn alueen kysymykseen paras vastaus. Tietäminen jäsentyy kohdekysymysten avulla tiedollisiksi reviireiksi, joita keskustelijat tuottavat myös itse reviirikorjausten ja itsekategorisointien muodossa. Asiantuntijuus ei ohjelmissa ole kuitenkaan itseoikeutettua, vaan toimittajat törmäyttävät reviiritkierroskysymysten avulla ja käyttävät näin tietäjyyttä sekä siihen sisältyvää vastuuta resurssina yleisön huoliin ja epäselviin yhteiskunnallisiin ongelmiin vastaamisessa. Keskustelijoiden tietämisen ja yleisön tiedonpuutteen vastakkain asettaminen toimii ohjelmassa strategiana, jonka avulla toimittajat, vastaamiseen painostaen ja vastuuta vaatien, voivat nousta esiin kansan edusmiehenä ja ajankohtaisen tiedon tarjoajina.

Viimeisessä artikkelissa Staging Public Discussion tutkitaan sitä, kuinka keskustelut tuodaan päätökseen. Kolmen erilaisen keskustelun sarja päätetään yllättäen hyvin samaan tapaan. Toimittajat korostavat lopussa institutionaalista kysyjä-vastaaja roolijakoa ja tekevät kaikkia keskustelijoita yhtäläisesti velvoittavan kierroskysymyksen keskeiseen ajankohtaiseen epäselvyyteen liittyen. Toimittajien strategiaa voi kutsua tehtäväperustaiseksi identifikaatioksi. Vastatessaan kysymykseen kukin studiovieras joutuu samalla muodostamaan kannan akuuttiin yhteiskunnalliseen ongelmaan eli kierroskysymyksen avulla aktivoidaan kulttuurisia kategorioita, jotka liittyvät esimerkiksi aktiiviseen kansalaisuuteen tai vastuulliseen asiantuntijuuteen. Samalla asetettu tehtävä tekee näkyväksi sen institutionaalisen päämäärän, johon televisiokeskustelut pyrkivät: monipuolisen julkisen keskustelun näyttämöimiseen ja mielipiteen muodostamiseen keskustelun pohjalta. Eheän ohjelmakokonaisuuden korostaminen saa toimittajat lopussa jopa nostamaan yhden kannan muiden yläpuolelle loppupäätelmän muodossa. Toimittajat joutuvat luovimaan demokraattisen ja tuotannollisen kontekstin ristipaineessa ja luovat identifioitumisen paikkoja yleisölle yhtäältä mobilisoimalla jaetun poliittisen ja moraalisen yhteisön avoimine ongelmineen sekä toisaalta tarjoamalla katsojille mielikuvan eheästä ohjelmatuotteesta kulutettavaksi. Lisäksi suhdetta katsojaan luodaan käyttämällä journalistista me-retoriikkaa. Journalistinen itsekorostus lopussa vahvistaa oman ohjelman asemaa kansanvallan tukijana, demokraattisten prosessien keskiössä.

Yhteenvetoluvussa esitän, että keskusteluohjelmien osallistuminen ei muotoudu vain studiossa kohtaavien toimittajien ja keskustelijoiden keskinäisestä suhdetyöstä, vaan televisiokeskusteluiden toimintakentässä rakennetaan kautta linjan olennaisella tavalla suhdetta myös katsojaan. Osallistumiskehikkoa paremmin televisiokeskusteluiden toimintaorientaatiota kuvaakin osallistumiskentän käsite. Erilaisista toimintakerroksista muodostuva osallistumiskenttä kuvaa aktiivisten toimijoiden orientoitumista mikro- ja makrotason menneisiin ja tuleviin prosesseihin kuvitellun ison yleisön ja laajemman julkisen keskustelun äärellä. Käsite myös korostaa aikaansaadun osallistumismuodostelman historiallisuutta tietynlaisena voimasuhteiden, rajoitusten ja mahdollisuuksien kenttänä. Televisiokeskustelujen toiminnassa on kyse kentästä, jonka identifikaatioiden ja käytäntöjen kohteena on (foucault’laisittain vinkeästi) osallisuus nimenomaan poliittisen lainsäädäntövallan laitteistossa. Toimintavalintojen tunnistettavuus ja mieli syntyy välittömän tilanteen ulkopuolelle ulottuvasta orientaatiosta: sosiaalisesta kuvitelmasta, joka tehdään todeksi yhteisen keskustelutoiminnan tuloksena. Sosiaalinen kuvitelma on yleisesti jaettu käsitys siitä, kuinka ihmiset jäsentävät sosiaalista olemassaoloaan: sitä, miten ihmiset liittyvät toisiinsa ja miten asiat heidän välillään hoidetaan. Televisiokeskustelun toimintavalinnoissa ja puhutteluissa aktualisoidaan modernin ajan ymmärrystä personoimattomasta julkisen toiminnan ja poliittisen kommunikaation tilasta lukuisten tuntemattomien ihmisten kesken. Strategisena muodostelmana ne esittävät yhteiskunnan ja demokratian tavalla, joka legitimoi julkisen palvelun paikan kansanvallan keskeisenä tukipilarina.

Journalistisesti strukturoidut televisiokeskustelut eivät edusta ideaalia julkisesta tilasta, jonka pyrkimyksiä määrittää tasa-arvoinen ja vapaa järjen ohjailu. Keskusteluohjelmia on helppo kritisoida jäykkyydestä, katkonaisuudesta ja kapeasta, yksisuuntaisesta, valmiiksi normitetusta kansalaisuuden määritelmästä. Strateginen muodostelma on kuitenkin aina paitsi rajoittava myös toimintaa mahdollistava suhteiden laitteisto. Televisiokeskustelut ovat areena, joka sijaitsee nykyisen mediajulkisuuden marginaalissa. On vavahduttavaa, kuinka epämuodikkaana näyttäytyy ohjelmatyyppi, joka toteuttaa kuitenkin demokraattisen massayhteiskunnan toimintakyvylle ja legitimiteetille elintärkeitä tehtäviä. Ne keskusteluttavat ihmisiä, jotka kuuluvat tietyn lainsäädäntö- ja hallintovallan alaisuuteen. Televisiokeskustelut tarjoavat yksilön ja yhteisön suhdetta ritualisoivan kanavan kattavalle poliittiselle osallisuudelle. Ne nostavat näkyviin kilpailevia poliittisia perspektiivejä, tukevat keskusteluyhteyttä erilaisten osajulkisuuksien välillä ja materialisoivat eletyn kokemuksen poliittisesta kuulumisesta erilaisten ihmisten muodostamaan yhteiskuntaan.

This dissertation studies socio-political television discussions from the perspective of a concretized public sphere, as a processual accomplishment of mutual relations between parties of a political organization. Live multiparty television discussions represent a long-established program format in the schedule of public service broadcasting. They set out to foster argumentation on current affairs. As such, they belong to the margins of current media publicity, where the act of gathering up for discussion about issues on the political agenda is getting rare. The research is about finding out, how participation and the related positions and identifications are organized in the interaction of these programs. The data consists of three Finnish discussion programs, which were all sent within three weeks after the 9/11 terrorist attacks in USA in 2001. Three discussions, that are thematically parallel but yet quite different in composition, provide for the opportunity to make comparisons on the variety of journalistic strategies to address audience, cast participants and constitute public spaces in political current affairs discussions. A central theoretical framework in the study is ethnomethodology, which explores social action as sequentially unfolding mutual accomplishment of the participants. From this angle, the idea of a public sphere as well is approached as something that must be realized by participants in situated action. Membership categorization, institutional interaction and multimodal action will be used as methods, which serve to explicate what kind of interactional measures participants use to achieve this. The dissertation shows, how television discussions address, define and set norms to the “citizens of ours” in democracy, as well as create conditions for inclusive political engagement and the ultimate legitimacy of the surrounding societal structure.

The dissertation consists of four original articles and a summary. The analytic work intertwines with the concept of participation framework and its applications,explicating the positions and identities ascribed for the speaker and the recipient ininteraction. As a public space television discussions are defined by dispersed participation framework where talk is primarily addressed to a third party: the television audience. Prior research repeats the thought of audience at the center of broadcast talk, but the actual participant role of television audience has had little empirical attention. This dissertation wants to shed light on the way journalists interactionally manage participant roles in general and position audience in particular. Starting from the immediate facial encounter, the analytic focus reaches to political processes beyond the studio. The point is not so much on what is said, as on what is being done while saying it. The concept of “societization” refers to gradual interaction process, by which participants act out their mutual binding and belonging to a shared society. Same kind of processual emphasis is on the term “publicization” which consequently means joining a form of action where current affairs are discussed. In modern mass society public discussion is for the most part transmitted by media. Being in the position of audience is a common way to connect with society. In this regard, mass media does not happen in society but society happens in mass media. The processual investigation of situated activity frameworks aims to capture society as it happens here and now, in the state of becoming alive. However, the micro level of action, built on intersubjective understandings, always anticipates macro level classifications and categorizations as its reference point. Society is talked into being through the collaboration of active actors, but this dissertation wants to keep sight on the dimension of structural continuance. Society is maintained and renewed across time and space: this structural continuity is the inevitable baseline of the ethnomethodological principle on the recognizability of action as well.

If society is about interactions and interaction is about relating to the other in certain way, one central aspect in societization will be the mutual positioning and hierarchies between actors. In the field of political engagement, societization can be perceived as intentional, strategic action. The analysis concentrates on the turns of the journalists managing the conversation. The start and the end of the program extensively characterize the discussion, along with its casting and goals. For that reason more attention is given to the opening and the closing of programs. The omni-relevant participation framework in television discussions is triangular. Activity frameworks are formed by the situated identities and the mutual relations between journalists, studio guests and audience. In the four empirical articles questions are set on, how audience is addressed, by which means roles are cast for the discussants and how the journalists identify themselves.

The article Facing the Public analyses the multimodal means of the journalists and program makers to formulate the anticipated recipient in the opening of the program. Spatial, embodied and verbal resources are used to invite and obligate the viewer to join solving acute societal dilemmas. All programs take an engaging contact to the viewer at the entrance and introduce the topic in the way that stresses the shared background knowledge, the prevailing contradictions and the incompleteness of situation. These epistemic, problematizing and temporal strategies relate the viewer to the shared moral and political community, activate the need for action, and invite the viewer to take a stance on the matter of acute unresolved questions. In addition, emotional communication is used in designing the anticipated recipient. However, the tone of emotional messages is very different in the three programs. In specific, the facial expression and the long look towards the camera after the verbal presenting can vary in emphasizing moral indignation, settled worry or the good spirit of juxtaposition. Facial expressions draw resources from different kinds of theories on democracy, yet each of them are expressing journalistic responsibility. They pursue certain kind of emotional response from the viewer to the preceding verbal presenting, while at the same time suggesting related ideals on citizenship. In addition to program opening, audience is engaged and identified in the way the journalist design the questions, for example by using inclusive we-rhetoric and by bringing the topic home, thus framing it relevant for Finland and the Finnish public sphere.

The articles Membership Categorization as a Tool for Moral Casting in TV Discussion and Epistemic Rights in Television Discussions focus on casting the studio guests in terms of knowledge and responsibility. By question design, the journalist manage the premises, the end result and the unfolding of the discussion. In the first article, they cast the guests by deploying the cultural power of membership categories. Guests are introduced as members of particular national category. They are signaled out as exceptional members individually, yet they are obligated to give accounts on behalf of the rest of their fellow members and their leader. The guests stay within the category ascribed to them and reply in the expected fashion. Using categorization strategy allows turning the interview of four ordinary people (i.e. not politicians, celebrities or experts) into a setting in which public accountability can be called for and the journalists can express institutional responsibility in guarding the use of power and other potential wrong doings. The other article investigates a discussion composed of five experts. First, the journalists use target questions, which name the respondent before placing the question. Privileging certain expert in responding manifests this respondent’s supreme knowledge in the matter, which in turn establishes thematically divided epistemic hierarchies between the discussants. Target questions organize knowledge into epistemic territories, which are further strengthened by the discussants themselves as they make territorial corrections and self-categorizations related to different areas of knowledge. However, in a multiparty current affairs discussion expertise is not of absolute value. Journalists get the territories to collide with the help of equalizing round questions, whereby all experts are obliged to answer a politically sensitive issue. They use the ascribed expert status, and the responsibility to respond that goes with it, as a resource in soothing the worries of the viewers and in finding resolutions in societal dilemmas. Contrasting knowledge among the guests and the lack of knowledge among the audience serves as a strategy that allows journalists, by pushing responding and responsibility, to step forth as information providers and as the spokespersons of the public.

The last article Staging Public Discussion explores the ways discussion are brought to an end. Unexpectedly, the set of three distinctive discussions are closed in very similar fashion. Journalists upgrade the institutional roles of questioner and respondent in the end and make an all-inclusive round question on current unresolved opinion-dividing topic. This journalistic strategy can be called as taskrelated identification. In answering the question each studio guest must take a stance on acute societal dilemma, activating categories related to active citizenship and accountable expertise. Simultaneously the set task makes evident the institutional goal of television discussions: staging diverse public discussion and forming opinions in the process. Structuring a nice complete program product for the viewers, tempts the journalists to elevate one view above others in the conclusions part. Journalists must navigate in the riptide of democratic and productional pressures. They offer loci of identification for the audience on the one hand by mobilizing a shared moral and political community and on the other hand by selling an image of good program product to consume. One more way of building relation to the viewers is the use of journalistic we-rhetoric. Journalistic self-assertion in the end strengthens the position of the program at the center of democratic system and its communicative processes.

In the summary, it is argued that the formation of participation in discussion programs is not covered by relations between the journalists and the guests in the studio. The field of action in television discussions is significantly and thoroughly structured by building relations to the viewer as well. In the context of participants’ orientations in television discussions, “participation framework” might better be replaced by the concept “participation field”. Participation field, consisting of several stratified activities, describes the orientations of the active participants into the foregone and upcoming, micro and macro level processes, in front of imagined big audience and a broader stream of discussion that the argumentation relates to. The concept also emphasizes the historicity of the accomplished formation of participation. The field takes the form of certain power relations, restrictions and opportunities. Activities in television discussions form a field, whose identifications and practices (paradoxically in Foucauldian reading) connect to engagements in the apparatus of political law-making power. The recognizability and the mind of the choices for action stem from orientations that reach beyond the immediate assembly at hand. They reach a social imaginary that becomes actualized as a result of that common action. Social imaginary is a common widely shared understanding of social existence. It is a way of imagining, how people fit together with others and how things are organized between them. The forms of action and address in television discussion actualize the modern understanding of impersonal common space for public activity and political communication between innumerable amount of non-assembled strangers. As a strategic formation their draw a picture on society which works to legitimate the position of public service broadcasting as the mainstay of mass democracy.

Journalistically pre-structured television discussions do not represent the ideal of a public sphere defined in terms of equal and free use of reason. Discussion programs can easily be criticized for their rigidity, fragmentariness and a normatively narrow, one-dimensional definition on citizenship. Yet, a strategic formation is always an apparatus of relations that facilitates action as much as restricts it. Television discussions are an arena in the margins of current media publicity. It is somewhat shattering to see, how unfashionable appears a program format, which in any case realizes functions that are vital for the operations and legitimacy of democracy in mass society. They provoke discussion among people under the rule of binding legislative and governmental system. Television discussions provide for the individual-community relationship a ritualistic channel that facilitates comprehensive political engagement. They lift up competing political perspectives, support dialogical connection between smaller partial public spheres and materialize a lived experience of political belonging in a shared society formed by different kinds of people.