Snellmanin perilliset ja yliopistokeskeisyyden viimeiset vuodet : suomalaisen yliopistoeliitin käymä koulutuspoliittinen keskustelu Valvoja-lehdessä 1944-1960
Berry, Touko (2014)
Tässä tietueessa ei ole kokotekstiä saatavilla Treposta, ainoastaan metadata.
Berry, Touko
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
Hyväksymispäivämäärä
2014-06-11
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406301925
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406301925
Tiivistelmä
Kysymykset yliopiston roolista yhteiskunnassa ja yliopiston ja valtion suhteesta ovat olleet aina ajankohtaisia, näin oli myös sodanjälkeisessä Suomessa. Tutkielmassani tarkastelen sitä, miten suomalainen akateeminen eliitti määritteli korkeakoululaitoksen merkitystä, asemaa ja tehtävää sodanjälkeisellä ajalla aina vuoteen 1960 saakka. 1960-luvulla yliopistokenttä koki suuren murroksen. Tutkielmani puolestaan keskittyy korkeakoulupoliittiseen keskusteluun tätä suurta murrosta edeltävällä, tutkimuksessa vähemmän käsitellyllä ajanjaksolla. Tutkielman pääasiallisena aineistona ovat Valvoja-lehdessä vuosina 1944–1960 julkaistut korkeakoulupolitiikkaa käsittelevät kirjoitukset. Valvojan painoarvo oli yhteiskunnassa suuri, sillä monet, sekä kirjoittajista että lukijoista olivat korkeissa yhteiskunnallisissa asemissa, myös suoraan politiikan merkkipaikoilla. Lehden korkeakoulupoliittiset artikkelit olivat kulttuurilehdelle ominaiselle tyylillä yleensä pitkiä ja punnittuja puheenvuoroja, joten niiden sisältö oli laaja ja merkityksellinen. Valvojan tekstejä analysoidaan laadullisen sisällönanalyysin menetelmin kirjoitusten sisältöä teemoittaen ja luokitellen.
Välirauha ehtoineen vuonna 1944 on nähty yhtenä vedenjakajista Suomen historiassa. Joidenkin tutkijoiden mielestä vuodesta alkoi ”toisen tasavallan” aika Suomen historiassa. Käsite pitää sisällään ajatuksen kokonaan uudesta alusta. Korkeakoululaitokselle sodan jälkeiset vuodet kuitenkin merkitsivät pikemminkin vain uusia haasteita vanhalle koneistolle. Korkeakoulujen akateeminen eliitti oli käytännössä katsoen samoja ihmisiä samoissa asemissa, kuin jo ennen sotia. Valvojan kirjoittelusta käy hyvin ilmi, kuinka kirjoittajien traditioissa toistui sama snellmanilainen henki, joka oli ollut suomenkielisen eliitin punaisena lankana jo 1800-luvulta lähtien. Sivistyksen ja kulttuurin käsitteet ja niiden merkitys kansakunnalle toistuivat puheenvuorosta toiseen. Akateeminen eliitti piti yhä kiinni jo 1800-luvun puolella syntyneestä käsityksestä, jonka mukaan kansallinen sivistys oli kansakunnan olemassaolon edellytys, ja että juuri he, korkeimman sivistystyön tekijät olivat se taho, joka oli toiminut ja tulisi yhä toimimaan kansakunnan selviytymisen takuumiehenä. Valvojassa julkaistujen korkeakoulupoliittisten kirjoitusten aiheet, painotukset ja arvomaailma olivat hyvin samankaltaisia kirjoittajasta riippumatta. Kansojen syvien rivien sivistyksestä ja elämän tarkoituksenmukaisuudesta kannettiin huolta, mutta asenne oli holhoava. Nämä periaatteet toistuivat Valvojan sivuilla vahvasti aina 1950-luvun puoliväliin saakka.
Kun vielä 1940-luvun ja 1950-luvun alun korkeakoulupolitiikkaa voidaan luonnehtia yliopistokeskeiseksi, 1950-luvun loppua kohden suuntauduttiin jo valtiojohtoiseen korkeakoulupolitiikkaan. Valtiojohtoisuutta pohjusti vuosina 1952–1956 toiminut Korkeakoulukomitea, ns. Myrbergin komitea, joka edusti uudenlaista keskusjohtoista lähestymistapaa korkeakoulutuksen suunnitteluun. Vaikka itse komitean loppumietintö oli konservatiivinen ja vielä yliopistokeskeinen, niin jo tuolloin rahoituspohjaltaan hyvin epäitsenäisten yksityisten korkeakoulujen ja valtion yliopiston katsottiin olleen siinä asemassa, ettei niiden tahtoa enää tarvinnut kuunnella. Koulutususkovaisuus ja ajatukset nopeasti kehittyvästä ja teknisesti edistyksellisestä vauraasta kansakunnasta löivät korvalle Valvojan sivuilla argumentoitua staattista ja rajoitetun lahjakkuuden oletukselle perustunutta yhteiskuntajärjestystä sekä tarveharkintaan perustuvia koulutusajatuksia. Tilalle tulivat prosentit, tilastot ja muut tavat, joilla korvattiin traditioon pohjautuneet argumentit. 1950-luvun loppua kohden tapahtui se muutos, jonka avulla pystyttiin vastaamaan seuraavan vuosikymmenen korkeakoulupoliittisiin haasteisiin; niihin haasteisiin, joiden olemassaoloa 1940- ja 1950-luvun alun yliopistoeliitti ei ollut edes osannut kuvitella. Akateeminen eliitti oli ollut sokea väestörakenteen nopealle muutokselle ja oppikoulujen määrän räjähdysmäisen kasvun seurauksille.
Koulutuspolitiikan kohdalla Suomi eli vielä 1950-luvun loppuun saakka ensimmäisen tasavallan aikaa, ainakin konservatiivisen Valvojan sivuilla, mutta samalla poliittiset voimat soittivat jo toisen tasavallan alkutahteja. Korkeakoululaitos lähti laajenemaan, ei laitoksen omasta aloitteesta, vaan poliitikkojen mahtipäätöksillä. Komitean jälkimainingeissa perustettu ja vuonna 1959 toimintansa aloittanut Oulun valtionyliopisto oli ensimmäinen suuren mittakaavan valtiojohtoinen korkeakoulupoliittinen toimenpide sodan jälkeen. Tämä oli lähtölaukaus seuraavan vuosikymmenen suurille murroksille.
Välirauha ehtoineen vuonna 1944 on nähty yhtenä vedenjakajista Suomen historiassa. Joidenkin tutkijoiden mielestä vuodesta alkoi ”toisen tasavallan” aika Suomen historiassa. Käsite pitää sisällään ajatuksen kokonaan uudesta alusta. Korkeakoululaitokselle sodan jälkeiset vuodet kuitenkin merkitsivät pikemminkin vain uusia haasteita vanhalle koneistolle. Korkeakoulujen akateeminen eliitti oli käytännössä katsoen samoja ihmisiä samoissa asemissa, kuin jo ennen sotia. Valvojan kirjoittelusta käy hyvin ilmi, kuinka kirjoittajien traditioissa toistui sama snellmanilainen henki, joka oli ollut suomenkielisen eliitin punaisena lankana jo 1800-luvulta lähtien. Sivistyksen ja kulttuurin käsitteet ja niiden merkitys kansakunnalle toistuivat puheenvuorosta toiseen. Akateeminen eliitti piti yhä kiinni jo 1800-luvun puolella syntyneestä käsityksestä, jonka mukaan kansallinen sivistys oli kansakunnan olemassaolon edellytys, ja että juuri he, korkeimman sivistystyön tekijät olivat se taho, joka oli toiminut ja tulisi yhä toimimaan kansakunnan selviytymisen takuumiehenä. Valvojassa julkaistujen korkeakoulupoliittisten kirjoitusten aiheet, painotukset ja arvomaailma olivat hyvin samankaltaisia kirjoittajasta riippumatta. Kansojen syvien rivien sivistyksestä ja elämän tarkoituksenmukaisuudesta kannettiin huolta, mutta asenne oli holhoava. Nämä periaatteet toistuivat Valvojan sivuilla vahvasti aina 1950-luvun puoliväliin saakka.
Kun vielä 1940-luvun ja 1950-luvun alun korkeakoulupolitiikkaa voidaan luonnehtia yliopistokeskeiseksi, 1950-luvun loppua kohden suuntauduttiin jo valtiojohtoiseen korkeakoulupolitiikkaan. Valtiojohtoisuutta pohjusti vuosina 1952–1956 toiminut Korkeakoulukomitea, ns. Myrbergin komitea, joka edusti uudenlaista keskusjohtoista lähestymistapaa korkeakoulutuksen suunnitteluun. Vaikka itse komitean loppumietintö oli konservatiivinen ja vielä yliopistokeskeinen, niin jo tuolloin rahoituspohjaltaan hyvin epäitsenäisten yksityisten korkeakoulujen ja valtion yliopiston katsottiin olleen siinä asemassa, ettei niiden tahtoa enää tarvinnut kuunnella. Koulutususkovaisuus ja ajatukset nopeasti kehittyvästä ja teknisesti edistyksellisestä vauraasta kansakunnasta löivät korvalle Valvojan sivuilla argumentoitua staattista ja rajoitetun lahjakkuuden oletukselle perustunutta yhteiskuntajärjestystä sekä tarveharkintaan perustuvia koulutusajatuksia. Tilalle tulivat prosentit, tilastot ja muut tavat, joilla korvattiin traditioon pohjautuneet argumentit. 1950-luvun loppua kohden tapahtui se muutos, jonka avulla pystyttiin vastaamaan seuraavan vuosikymmenen korkeakoulupoliittisiin haasteisiin; niihin haasteisiin, joiden olemassaoloa 1940- ja 1950-luvun alun yliopistoeliitti ei ollut edes osannut kuvitella. Akateeminen eliitti oli ollut sokea väestörakenteen nopealle muutokselle ja oppikoulujen määrän räjähdysmäisen kasvun seurauksille.
Koulutuspolitiikan kohdalla Suomi eli vielä 1950-luvun loppuun saakka ensimmäisen tasavallan aikaa, ainakin konservatiivisen Valvojan sivuilla, mutta samalla poliittiset voimat soittivat jo toisen tasavallan alkutahteja. Korkeakoululaitos lähti laajenemaan, ei laitoksen omasta aloitteesta, vaan poliitikkojen mahtipäätöksillä. Komitean jälkimainingeissa perustettu ja vuonna 1959 toimintansa aloittanut Oulun valtionyliopisto oli ensimmäinen suuren mittakaavan valtiojohtoinen korkeakoulupoliittinen toimenpide sodan jälkeen. Tämä oli lähtölaukaus seuraavan vuosikymmenen suurille murroksille.