Zum Literaturbetrieb in der DDR - die Schriftsteller zwischen Überwachung, Klassenkampf und Förderung : eine Beispielanalyse des Literaturzentrums Neubrandenburg

Abstract

Saksojen yhdistymisen jälkeinen Stasi-arkistojen avautuminen on aiheuttanut keskustelua ja yhteenottoja ns. epävirallisten vakoilijoiden paljastuttua valvonnan uhreille. Eräs DDR-menneisyytensä selvittämiseen painostetuista instituutiosta on edelleen toimiva kirjallisuuskeskus Neubrandenburgissa, joka on tässä tutkielmassa esimerkkitapauksena menneisyydenkäsittelystä.

Kirjallisuudella oli DDR:ssä tärkeä asema ihmisten kasvattamisessa sosialisteiksi. Näin ollen kirjailijoita tuettiin laajasti, mutta kirjallisuus oli ylhäältäpäin ohjailtua ja valvottua, jottei kukaan poikkeaisi sosialistisen realismin muotoa ja sisältöä koskevista säännöistä. Neubrandenburgin kirjallisuuskeskus on vuonna 1971 perustettu instituutti, joka kokosi nuoria kirjailijoita kirjoittamaan yhdessä saman katon alle ja saamaan ohjausta, mutta myös valvonnan piiriin.

Kirjallisuuskeskuksen silloisten työntekijöiden joukossa oli MfS:in eli Stasin epävirallisia työntekijöitä (inoffizielle Mitarbeiter), jotka vakoilivat kirjailijoita MfS:lle. Vuonna 2005 Neubrandenburgin kaupunki tilasi journalisti Christiane Baumannilta selvityksen kirjallisuuskeskuksen Stasi-menneisyydestä, jonka Baumann laajensi kirjaksi vuonna 2006. Stasi-arkistojen tietoihin perustuva selvitys johti silloisen johtajan eroon ja nykyisen johtajan anteeksipyyntöön asianosaisilta, joista monet suuttuivat kirjallisuuskeskuksen liian myöhään tapahtuneesta ja ulkopuolelta pakotetusta menneisyydenkäsittelyprosessista.

Tutkimuskohteenani on kaksi kirjaa, Baumannin edellämainittu teos ja Wolgang Gablerin vastineeksi kirjoittama kirja, jossa kirjallisuuskeskusta puolustetaan Stasi-syytöksiä vastaan. Gabler yrittää tuoda esiin keskuksen roolia henkisenä ja taloudellisena tukijana. Vertailun tarkoituksena on valottaa kirjallisuuskeskuksen ns. ”todellista” roolia kirjailijoiden tukemisen ja valvonnan välillä sekä vertailla eri näkemyksiä ja niiden motiiveja toisiinsa.

Teoreettisena viitekehyksenä toimii Aleida Assmannin teoria muistitieto-tutkimuksesta. Hän on jakanut muistin neljään eri tasoon: yksilölliseen, poliittiseen, kulttuuriseen ja sosiaaliseen muistin lajiin. Näistä kulttuurinen muistitieto (kulturelles Gedächtnis) on jäljennettynä arkistoihin, joissa tieto on dokumentteina passiivisessa tilassa, sekä kaanoniin, jossa muistijäljet elävät yhteisön hyväksymässä narratiivissa sen jäsenten yksittäisten muistijälkien vuorovaikutuksessa. DDR-kaanon on jaettu kahteen narratiiviin: toista näkemystä ylläpitävät ”ostalgikot”, jotka haluavat muistaa DDR:n hyvinä aikoina ja turvattuna arkipäivänä ja toinen näkemys tuo esiin diktatuurin nimissä tehtyjä julmuuksia.

Lisävalaistusta tutkimukseen sain kahdesta teemahaastattelusta. Haastateltavina olivat Neubrandenburgin kirjallisuuskeskuksen nykyinen johtaja Erika Becker ja entinen kirjailija Anne Gollin, kuka istui tuomiota mm. valtionvastaisten runojen levittämisestä, ennen kuin hänet monien vankien tavoin ostettiin Länsi-Saksaan. Näiden haastattelujen lisäksi käytettiin Christiane Baumannin julkaisemaa haastattelukokoelmaa, joissa kirjallisuuskeskuksen entiset ”nuoret kirjailijat” pohtivat kirjallisuuskeskuksen roolia.