Pienvaltiodemokratia perusetujansa turvaamassa : Suomen kansallinen identiteetti, Tshekkoslovakian miehitys ja Baltian maiden itsenäistyminen
Pesu, Matti (2014)
Pesu, Matti
2014
Kansainvälinen politiikka - International Relations
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-06-10
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406171785
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406171785
Tiivistelmä
Tutkimuksessa analysoidaan Suomen kylmän sodan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa Anne. L. Clunanin aspirationaalisen konstruktivismin näkökulmasta, ja sillä on kahtalaiset tavoitteet. Ensimmäiseksi tutkimuksessa hahmotetaan Suomen kylmän sodan kansallisen identiteetin syntyä ja kehitystä, millä halutaan tuoda teoreettista näkökulmaa keskusteluun Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta historiasta. Lisäksi tutkielmassa analysoidaan kansallisen identiteetin ja aspirationaalisen konstruktivismin muiden käsitteiden avulla Suomen ulkopoliittista linjaa suhteessa Tshekkoslovakian miehitykseen vuonna 1968 ja Baltian maiden itsenäistymiseen vuosina 1989–1991. Pyrkimys on ymmärtää, miksi Suomi toimi, kuten se toimi. Tapauksista tekee kiinnostavan eräänlainen moraalinen jännite Suomen koetun kansallisen edun ja tilanteiden välille. Tapahtumat herättivät suomalaisissa runsaasti tunteita, joiden tulkkina maan perusetua varjellut valtiojohto ei kyennyt toimimaan.
Teoreettisena viitekehyksenä aspirationaalinen konstruktivismi liikkuu perinteisemmän kansainvälisen politiikan (IR) ja ulkopolitiikan analyysin (FPA) välillä korostaen sekä toimijan että rakenteen merkitystä. Teoria pohjautuu sosiaalipsykologian sosiaalisiin identiteettiteorioihin ja painottaa, että valtion eliitti valitsee valtiolle siihen hetkeen sopivimman omakuvan eri keskustelussa esiintyvien omakuvien joukosta. Tutkimus on metodologialtaan sisällönanalyyttinen, ja aineistona toimii sekä toisen että ensimmäisen käden lähteitä, joita ovat muun muassa muistelmat, puheet, julkilausumat ja viralliset asiakirjat.
Tutkielmassa osoitetaan, että jatkosodassa koetun tappion jälkeen Suomi valitsi myöntyväisyyteen perustuvan pienvaltiodemokraattisen identiteetin, jonka keskiössä olivat käsitys pienuudesta ja demokraattisuudesta. Keskeisenä aspiraationa oli oman demokraattisen järjestelmän säilyttäminen ylläpitämällä ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon. Kylmän sodan edetessä omakuva muuttui hiljalleen negatiivisesta positiiviseksi mukautuen toimintaympäristön muutoksiin, ja Suomen statukseen liitettiin puolueettomuus. Suomen kansallisen identiteetin ympärille rakentuikin missionalisuutta, joka ilmeni ”lääkäri-puheena” ja liennytyksen ja myöhemmin lähialueen demokratiakehityksen edistämisenä.
Tshekkoslovakian miehityksessä Suomi toimi varovaisesti pienuutensa muistaen ja Neuvostoliittoa kunnioittaen. Tilanteen synnyttämissä keskusteluissa se pyrki korostamaan puolueettomuuttaan, mikä oli omiaan tähdentämään, että tietyissä asiakysymyksissä Suomi ei kyennyt identifioitumaan toisiin valtioihin. Miehitys lopulta päätyi vahvistamaan käsitystä Suomen omakuvan validiudesta suhteessa sen toimintaympäristöön. Baltian maiden itsenäistymisen suhteen Suomi joutui toimimaan aktiivisemmin. Prioriteetit eivät muuttuneet, vaan Suomessa Neuvostoliiton suotuisa kehitys ja idänsuhteet asetettiin etusijalle. Suomi kuitenkin tarjosi Baltian maille omaa valittua omakuvaansa, mikä kielii sen saavuttamasta suotuisasta asemasta ja identiteetin mielekkyydestä. Se myös tuki käytännönläheisesti Viron demokratisoitumista ja vei tilanteen proaktiivisesti ETYK:in käsiteltäväksi aiemmasta passiivisesta linjasta poiketen. Baltian maiden itsenäistymisprosessit lopulta edustivat laajempaa kansainvälistä muutosta, mikä aiheutti sen, että Suomen oli muutettava identiteettiänsä.
Teoreettisena viitekehyksenä aspirationaalinen konstruktivismi liikkuu perinteisemmän kansainvälisen politiikan (IR) ja ulkopolitiikan analyysin (FPA) välillä korostaen sekä toimijan että rakenteen merkitystä. Teoria pohjautuu sosiaalipsykologian sosiaalisiin identiteettiteorioihin ja painottaa, että valtion eliitti valitsee valtiolle siihen hetkeen sopivimman omakuvan eri keskustelussa esiintyvien omakuvien joukosta. Tutkimus on metodologialtaan sisällönanalyyttinen, ja aineistona toimii sekä toisen että ensimmäisen käden lähteitä, joita ovat muun muassa muistelmat, puheet, julkilausumat ja viralliset asiakirjat.
Tutkielmassa osoitetaan, että jatkosodassa koetun tappion jälkeen Suomi valitsi myöntyväisyyteen perustuvan pienvaltiodemokraattisen identiteetin, jonka keskiössä olivat käsitys pienuudesta ja demokraattisuudesta. Keskeisenä aspiraationa oli oman demokraattisen järjestelmän säilyttäminen ylläpitämällä ystävälliset suhteet Neuvostoliittoon. Kylmän sodan edetessä omakuva muuttui hiljalleen negatiivisesta positiiviseksi mukautuen toimintaympäristön muutoksiin, ja Suomen statukseen liitettiin puolueettomuus. Suomen kansallisen identiteetin ympärille rakentuikin missionalisuutta, joka ilmeni ”lääkäri-puheena” ja liennytyksen ja myöhemmin lähialueen demokratiakehityksen edistämisenä.
Tshekkoslovakian miehityksessä Suomi toimi varovaisesti pienuutensa muistaen ja Neuvostoliittoa kunnioittaen. Tilanteen synnyttämissä keskusteluissa se pyrki korostamaan puolueettomuuttaan, mikä oli omiaan tähdentämään, että tietyissä asiakysymyksissä Suomi ei kyennyt identifioitumaan toisiin valtioihin. Miehitys lopulta päätyi vahvistamaan käsitystä Suomen omakuvan validiudesta suhteessa sen toimintaympäristöön. Baltian maiden itsenäistymisen suhteen Suomi joutui toimimaan aktiivisemmin. Prioriteetit eivät muuttuneet, vaan Suomessa Neuvostoliiton suotuisa kehitys ja idänsuhteet asetettiin etusijalle. Suomi kuitenkin tarjosi Baltian maille omaa valittua omakuvaansa, mikä kielii sen saavuttamasta suotuisasta asemasta ja identiteetin mielekkyydestä. Se myös tuki käytännönläheisesti Viron demokratisoitumista ja vei tilanteen proaktiivisesti ETYK:in käsiteltäväksi aiemmasta passiivisesta linjasta poiketen. Baltian maiden itsenäistymisprosessit lopulta edustivat laajempaa kansainvälistä muutosta, mikä aiheutti sen, että Suomen oli muutettava identiteettiänsä.