Ajan ontologinen differenssi : analyyttisen filosofian aikakäsitykset Martin Heideggerin varhaisfilosofian viitekehyksessä
Lepistö, Tuomas (2014)
2014
Filosofia - Philosophy
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-06-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406101721
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406101721
Tiivistelmä
Tutkielma tarkastelee kahden keskeisen analyyttiseen ajan filosofiaan kuuluvan teorian, A- ja B-teorian sisältöä, metodologisia lähtökohtia ja ontologisia sitoumuksia aluksi teorioiden keskinäisen vertailun kautta ja lopuksi saksalaisen filosofin Martin Heideggerin varhaisfilosofian eksistentiaalis-ontologisen viitekehyksen kautta.
A- ja B-teoreettiset viitekehykset pohjautuvat englantilaisen filosofin J. M. E. McTaggartin (1866–1925) vuonna 1908 julkaisemassa artikkelissa ”The Unreality of Time” esitettyyn käsitteelliseen erotteluun. Aikaa voi McTaggartin mukaan tarkastella kahdella eri tavalla. A-sarja viittaa tavallisen aikakäsityksen mukaiseen dynaamiseen aikaan, joka virtaa tulevaisuudesta nykyisyyteen jatkaen edelleen matkaansa yhä kauemmaksi menneisyyteen. B-sarja on sen sijaan staattinen ajan viitekehys. Tapahtumilla ja ajanhetkillä on muuttumattomat paikkansa, joiden ajalliset suhteet voidaan määritellä aikaisemmin kuin, myöhemmin kuin ja samanaikaisesti kuin -relaatioiden avulla. B-sarjassa aika ei kulu eikä liiku. A- ja B-teorioiden välinen vilkas keskustelu ajan perimmäisistä ominaisuuksista ja piirteistä sekä yksityiskohtaisista erityiskysymyksistä on ollut leimallista koko 1900-luvun analyyttiselle ajan filosofialle. 2000-luvulle tultaessa keskustelu ei ole osoittanut laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Ajan filosofiaa koskevia artikkeleita ja artikkelikokoelmia on ilmestynyt kiihtyvään tahtiin.
Martin Heidegger (1889–1976) kuuluu fenomenologisen liikkeen keskeisimpiin ajattelijoihin ja pioneereihin. Hän katsoi tämän uuden filosofisen metodin, fenomenologian, kykenevän tarttumaan filosofian tärkeimpään kysymykseen, olemisen (Sein) kysymykseen. Varhaisfilosofiansa pääteoksessa Sein und Zeitissa (1927) hän tarkastelee hermeneuttis-fenomenologisen metodin avulla ihmisen eksistentiaalisia rakenteita ja maailmassa-olemisen tapoja johdatuksena yleiseen olemisen mielen kysymykseen. Ajan ilmiö nousee tässä analyysissa keskeiseen asemaan: Heideggerin mukaan ihmisen oleminen (Dasein) perustuu alkuperäiseen aikaan, ajallisuuteen, joka viime kädessä määrittää sitä tapaa, jolla ihminen kohtaa ympärillä olevaa maailmaa.
Sekä A- että B-teoria kumpikin katsovat teorioidensa kuvaavan todellista aikaa. Heideggerin mukaan puhe ”todellisesta ajasta” tulee kyseeseen vain alkuperäisen ajallisuuden johdannaisena. Vaikka kaikki osapuolet tarkastelevat ajan ilmiötä, aika näyttäytyy kussakin teoriassa erilaisena. A- ja B-teorioiden sekä niitä pohjustavien ontologisten sitoumusten välisten suhteiden selvittämiseksi Heideggerin eksistentiaalis-ontologinen analyysi tarjoaa analyyttisen tradition ulkopuolisen näkökulman, jolle traditio itse saattaa olla sokea.
A- ja B-teoreettiset viitekehykset pohjautuvat englantilaisen filosofin J. M. E. McTaggartin (1866–1925) vuonna 1908 julkaisemassa artikkelissa ”The Unreality of Time” esitettyyn käsitteelliseen erotteluun. Aikaa voi McTaggartin mukaan tarkastella kahdella eri tavalla. A-sarja viittaa tavallisen aikakäsityksen mukaiseen dynaamiseen aikaan, joka virtaa tulevaisuudesta nykyisyyteen jatkaen edelleen matkaansa yhä kauemmaksi menneisyyteen. B-sarja on sen sijaan staattinen ajan viitekehys. Tapahtumilla ja ajanhetkillä on muuttumattomat paikkansa, joiden ajalliset suhteet voidaan määritellä aikaisemmin kuin, myöhemmin kuin ja samanaikaisesti kuin -relaatioiden avulla. B-sarjassa aika ei kulu eikä liiku. A- ja B-teorioiden välinen vilkas keskustelu ajan perimmäisistä ominaisuuksista ja piirteistä sekä yksityiskohtaisista erityiskysymyksistä on ollut leimallista koko 1900-luvun analyyttiselle ajan filosofialle. 2000-luvulle tultaessa keskustelu ei ole osoittanut laantumisen merkkejä. Päinvastoin. Ajan filosofiaa koskevia artikkeleita ja artikkelikokoelmia on ilmestynyt kiihtyvään tahtiin.
Martin Heidegger (1889–1976) kuuluu fenomenologisen liikkeen keskeisimpiin ajattelijoihin ja pioneereihin. Hän katsoi tämän uuden filosofisen metodin, fenomenologian, kykenevän tarttumaan filosofian tärkeimpään kysymykseen, olemisen (Sein) kysymykseen. Varhaisfilosofiansa pääteoksessa Sein und Zeitissa (1927) hän tarkastelee hermeneuttis-fenomenologisen metodin avulla ihmisen eksistentiaalisia rakenteita ja maailmassa-olemisen tapoja johdatuksena yleiseen olemisen mielen kysymykseen. Ajan ilmiö nousee tässä analyysissa keskeiseen asemaan: Heideggerin mukaan ihmisen oleminen (Dasein) perustuu alkuperäiseen aikaan, ajallisuuteen, joka viime kädessä määrittää sitä tapaa, jolla ihminen kohtaa ympärillä olevaa maailmaa.
Sekä A- että B-teoria kumpikin katsovat teorioidensa kuvaavan todellista aikaa. Heideggerin mukaan puhe ”todellisesta ajasta” tulee kyseeseen vain alkuperäisen ajallisuuden johdannaisena. Vaikka kaikki osapuolet tarkastelevat ajan ilmiötä, aika näyttäytyy kussakin teoriassa erilaisena. A- ja B-teorioiden sekä niitä pohjustavien ontologisten sitoumusten välisten suhteiden selvittämiseksi Heideggerin eksistentiaalis-ontologinen analyysi tarjoaa analyyttisen tradition ulkopuolisen näkökulman, jolle traditio itse saattaa olla sokea.