Kiskoja vai peltoja? Talonpoikaissäädyn valtiopäiväedustajien suhtautuminen rautatiekysymykseen 1863-1882
Vieri, Jukka (2014)
Vieri, Jukka
2014
Historia - History
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2014-06-09
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406101709
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201406101709
Tiivistelmä
Pro gradu-tutkielmani käsittelee Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivillä antamia puheenvuoroja rautatiekysymyksestä. Olen tutkinut sisällönanalyysin keinoin, miten talonpojat näkivät rautatien teknologisena innovaationa, taloudellisena tekijänä sekä paikkakuntakohtaisena ilmiönä. Aikarajaukseni käsittää yhteensä viidet eri valtiopäivät, joiden välillä on kolme tai joskus viisikin vuotta. Tuona ajankohtana, 1860–80-luvuilla tehtiin päätökset Suomen rataverkon pääpiirteistä. Hyvin suuri osa ehdittiin jopa rakentaa tuona aikana. Tutkielmassa keskityttiin muutamiin talonpoikiin, joilla on muun yhteiskunnallisen asemansa tai valtiopäivillä osoittamansa aktiivisuuden tähden näkyvä osuus rautatieasiassa. Tällaisia henkilöitä olivat esimerkiksi Agathon Meurman ja Pietari Päivärinta, sekä rautateitä kotipaikkakunnilleen ajaneet Iisakki Hannuksela sekä Johan Erik Keto. Lähdeaineistona olivat miltei yksinomaan talonpoikien keskustelupöytäkirjat viisien valtiopäivien ajalta. Valiokuntien pöytäkirjoja tai yksityisiä muistelmia tai kirjeitä ei käytetty, mutta talonpoikaiston ajatuksia koostettiin myös muista lähteistä.
Talonpoikain sääty on useaan otteeseen jäänyt tutkimuskirjallisuudessa opposition asemaan. Talonpojat vastustivat rautateiden rakentamista useammin kuin muut kolme säätyä, mutta siitä huolimatta talonpoikia ei voida pitää rautatievastaisena säätynä. He eivät vastustaneet rautateitä niiden uutuuden tähden, vaan yleensä puhtaasti taloudellisista syistä. Maatalouden heikko tila 1860-luvulla pelotti useita edustajia ja rautateiden rakentamisen pelättiin tuhoavan suuriruhtinaskunnan talouden kokonaan. Suurta erimielisyyttä aiheutti myös paikkakuntakateus. Etelä-Suomeen rakennetut ratakiskot eivät näyttäytyneet pohjois- ja itäsuomalaisille edustajille välttämättä uusina hienoina parannuksina, vaan kaukaisina, rahaa vievinä turhakkeina. Säädyn äänestykset olivat monesti täpäriä ja joskus uudet ratarakennukset ratkaistiin tai hylättiin tasapelin jälkeen arvalla. Tärkeäksi osaksi muodostui arvioida, koska enemmistön - siis ei koko säädyn - mielipiteet kasvoivat rautateille suotuisiksi. Valtiopäivien toimintamalli on vaikuttanut huomattavan paljon siihen, että kuva talonpojista rautateiden vastustajina on lujittunut. Todellisuudessa talonpoikaissäädystä tehtiin hyvin paljon rautatiealoitteita ja useat edustajat havittelivat rautatietä omalle paikkakunnalleen. Talonpojat suorastaan kilpailivat rautateistä 1880-luvulta lähtien.
Rautateiden levitessä pohjoiseen ja itään suopeus niitä kohtaan kasvoi huomattavasti. Rautatietutkija Wolfgang Schivelbuschin ajatus ajan ja paikan katoamisesta näkyi valtiopäiville tuoduissa anomuksissa uusista yhteyksistä. Talonpoikaisedustajatkin ymmärsivät, miten rautatie kykeni hävittämään paikkakuntien välisiä eroja ja tuomaan niitä lähemmäs toisiaan. Näin lähentyivät suomalaiset myös henkisesti toisiaan. Rautateiden rakentaminen oli osa kansallisidentiteetin rakentamista, vaikkei sitä sellaiseksi varmasti miellettykään. Vuosien kuluessa säädyn koostumus muuttui hyvin paljon, kun säätyläistalonpojat valtasivat edustuspaikkoja niin sanotuilta ”puhtailta talonpojilta”, tavallisilta viljelijöiltä. Säätyläisten suhtautuminen rautatiekysymykseen oli yleisesti sallivampaa ja johti osaltaan säädyn kääntymiseen rautatiemyönteiseksi. Tätä ennen säädyssä oli jo vallalla hyvin positiivinen rautatiehenki, joten talonpojat ymmärsivät alusta lähtien rautateiden suuren merkityksen talouden veturina, mutta pelkäsivät samalla niitä monia onnettomuuksia, joita panostaminen vielä tuntemattomaan teknologiaan voisi tuoda pienelle, köyhälle Suomen suuriruhtinaskunnalle.
Talonpoikain sääty on useaan otteeseen jäänyt tutkimuskirjallisuudessa opposition asemaan. Talonpojat vastustivat rautateiden rakentamista useammin kuin muut kolme säätyä, mutta siitä huolimatta talonpoikia ei voida pitää rautatievastaisena säätynä. He eivät vastustaneet rautateitä niiden uutuuden tähden, vaan yleensä puhtaasti taloudellisista syistä. Maatalouden heikko tila 1860-luvulla pelotti useita edustajia ja rautateiden rakentamisen pelättiin tuhoavan suuriruhtinaskunnan talouden kokonaan. Suurta erimielisyyttä aiheutti myös paikkakuntakateus. Etelä-Suomeen rakennetut ratakiskot eivät näyttäytyneet pohjois- ja itäsuomalaisille edustajille välttämättä uusina hienoina parannuksina, vaan kaukaisina, rahaa vievinä turhakkeina. Säädyn äänestykset olivat monesti täpäriä ja joskus uudet ratarakennukset ratkaistiin tai hylättiin tasapelin jälkeen arvalla. Tärkeäksi osaksi muodostui arvioida, koska enemmistön - siis ei koko säädyn - mielipiteet kasvoivat rautateille suotuisiksi. Valtiopäivien toimintamalli on vaikuttanut huomattavan paljon siihen, että kuva talonpojista rautateiden vastustajina on lujittunut. Todellisuudessa talonpoikaissäädystä tehtiin hyvin paljon rautatiealoitteita ja useat edustajat havittelivat rautatietä omalle paikkakunnalleen. Talonpojat suorastaan kilpailivat rautateistä 1880-luvulta lähtien.
Rautateiden levitessä pohjoiseen ja itään suopeus niitä kohtaan kasvoi huomattavasti. Rautatietutkija Wolfgang Schivelbuschin ajatus ajan ja paikan katoamisesta näkyi valtiopäiville tuoduissa anomuksissa uusista yhteyksistä. Talonpoikaisedustajatkin ymmärsivät, miten rautatie kykeni hävittämään paikkakuntien välisiä eroja ja tuomaan niitä lähemmäs toisiaan. Näin lähentyivät suomalaiset myös henkisesti toisiaan. Rautateiden rakentaminen oli osa kansallisidentiteetin rakentamista, vaikkei sitä sellaiseksi varmasti miellettykään. Vuosien kuluessa säädyn koostumus muuttui hyvin paljon, kun säätyläistalonpojat valtasivat edustuspaikkoja niin sanotuilta ”puhtailta talonpojilta”, tavallisilta viljelijöiltä. Säätyläisten suhtautuminen rautatiekysymykseen oli yleisesti sallivampaa ja johti osaltaan säädyn kääntymiseen rautatiemyönteiseksi. Tätä ennen säädyssä oli jo vallalla hyvin positiivinen rautatiehenki, joten talonpojat ymmärsivät alusta lähtien rautateiden suuren merkityksen talouden veturina, mutta pelkäsivät samalla niitä monia onnettomuuksia, joita panostaminen vielä tuntemattomaan teknologiaan voisi tuoda pienelle, köyhälle Suomen suuriruhtinaskunnalle.