Opettajat ja koulutuspolitiikka. Opetusalan ammattijärjestö ja Demokraattiset koulutyöntekijät -yhdistys peruskoulukauden koulutuspolitiikassa

Abstract

Suomalaisten kansan- ja peruskoulunopettajien roolia yhteiskunnallisina ja poliittisina keskustelijoina on läpi ammattikunnan historian leimannut maltillisuuden, pidättyvyyden ja puolueettomuuden ihanne. Syitä neutraaliuden hyveeseen kiinnittyneeseen opettajakuvaan on etsittävä ammattikunnan historiasta, jota on leimannut tiivis valtiosuhde. Kansan kasvattajat on aina varhaisista kansakouluajoista lähtien nähty tärkeinä yhteiskuntapoliittisten tavoitteiden toteuttajina. Roolinsa merkittävyyden vuoksi opettajien valtiolojaalius ja sitoutuminen kulloiseenkin koulutuspolitiikkaan on pyritty varmistamaan erilaisin normatiivis-hallinnollisin toimin. Valtiollisen hallinnon varmistusjärjestelmä on toiminut asettamalla kasvatustyölle rakenteellisia reunaehtoja, mutta myös opettajien identiteettipoliittisena kontrollikoneistona. Järjestelmä hallinnan tekniikkoineen on pyrkinyt säätelemään opettajalle sallittua aatteellista liikkumatilaa ja tuottamaan sellaista kollektiivista ammatillista identiteettiä, johon ei sisälly työn yhteiskuntapoliittisten ehtojen kärjekäs kyseenalaistaminen tai aktiivinen kritiikki.

Ammatillisen järjestäytymisen ja koulutuspoliittisen toimijuuden näkökulmasta opettajakunnan vahva pyrkimys neutraaliuteen ja puolueettomuuteen näyttäytyy haastavana lähtökohtana – edellyttäähän aktiivinen osallistuminen intressi- ja koulutuspoliittisiin mittelöihin väistämättä kannanottoja poliittisesti latautuneisiin valta- asetelmiin. Käsillä olevan tutkimuksen kysymyksenasettelu kumpuaa juuri tästä ristiriidasta. Tutkimuksessa kysytään, millä tavoin kansalliseen koulutuspolitiikkaan ja tämän politiikan muotoilemiin rakenteisiin ja käytäntöihin sitoutunut ammattikunta ottaa osaa samaisesta politiikasta käytäviin kamppailuihin. Millaista on yhteiskunnallisesti maltillisen ja lähtökohtaisesti epäpoliittisen opettajan koulutuspoliittinen toimijuus?

Empiirisesti tutkimuksessa tarkastellaan kahden opettajajärjestön osallistumista koulutuspolitiikan kentän kädenvääntöihin peruskouluajalla. Opetusalan suurta, monopolistiseksi kasvanutta Opetusalan ammattijärjestöä (OAJ, 1973–) vertaillaan 1970- ja 1980-luvuilla toimineeseen vasemmistolaiseen Demokraattiset koulutyöntekijät -yhdistykseen (Demko ry, 1973–1989). Pientä ja marginaaliseksi jäänyttä Demko-yhdistystä käytetään peilinä: sen avulla etabloituneen ammattijärjestön puheesta toivotaan paljastuvan elementtejä, joita olisi vaikea havaita ilman kontrastia.

Tutkimusaineisto muodostuu järjestöjen äänenkannattajalehtien linjateksteistä. Demkon julkaisemasta Koulutyöntekijä-lehdestä on tutkittu vuosikerrat 1973–1989, OAJ:n Opettaja-lehdestä vuosikerrat 1973, 1978, 1983, 1988, 1993, 1998, 2003 ja 2008. Järjestöpuhetta kontekstualisoidaan tutkimus- ja kommenttikirjallisuuden avulla.

Tutkimus on orientaatioltaan koulutussosiologinen ja kasvatushistoriallinen. Teoreettisesti nojataan Michel Foucault’lta sekä governmentality-tutkijoilta ammentavaan hallinnananalyyttiseen tutkimusperinteeseen. Opettajien koulutuspoliittisen toimijuuden problematiikkaa lähestytään kolmesta näkökulmasta: tiedon rakentamisena, valtasuhteiden järjestäytymisenä ja subjektin tuottamisena. Foucault-vaikutteisen diskurssianalyysin keinoin aineiston pohjalta pyritään tuottamaan kuvaa siitä, kuinka suomalaiset opettajat ottavat osaa koulutuspoliittisiin ”totuuspeleihin” legitimoimalla tietyt tiedonmuodot, ajattelutavat ja näkemykset ”tosiksi”, asettumalla osaksi politiikan valtasuhteiden verkostoja sekä tarjoamalla ihanteita ja määritelmiä oikeanlaisesta ammatillisesta identiteetistä. Analyysien tuloksena opettajien koulutuspoliittisesta osallisuudesta rakentuu OAJ:n ja Demkon linjateksteissä kaksi varsin erilaista kuvaa.

OAJ:n koulutuspoliittisia pyrkimyksiä leimaa läpi järjestön olemassaolon pyrkimys koulutussektorin elinehtojen puolustamiseen tarkoituksenmukaisuuden ja realismin hengessä. Erityisesti peruskoulupolitiikan saralla järjestö sitoutuu olemassa oleviin, poliittisesti säädettyihin tavoitteisiin ja rakenteisiin ajaen niiden sallimissa puitteissa mahdollisimman käytännöllisiä ja järkeviä ratkaisuja. Koulu- ja koulutuspolitiikan perustaan tai legitimiteettiin kohdistuvat kysymykset rajautuvat ammattijärjestön ydinkiinnostusten ulkopuolelle.

Erityisesti 1970-luvun jälkeen OAJ:n järjestörooli on painottunut työsuhde-etujen ajamiseen ja koulutuspolitiikan suurten linjojen hahmottelemiseen. Asialistan irtaantuminen arkisista työkonteksteista on kaventanut jäsenten toimijapaikkaa ja vahvistanut OAJ:n roolia opettajistosta erillisenä korporatiivisena toimijana. Järjestön strategiana koulutuspoliittisen asemansa luomisessa ja säilyttämisessä on samanmielisyyden ja yksiäänisyyden korostaminen. Yhdenmukaisuutta peräänkuulutetaan myös jäsenistön poliittiseen orientaatioon, joka määrittyy järjestön kaiuttamassa ihannemallissa puoluepoliittiseen sitoutumattomuuteen perustuvaksi. Korostaessaan opettajien ja opettajajärjestön pedagogista asiantuntijuutta ja kykyä edustaa koulun, oppilaiden ja opettajien yhteistä etua ilman valta- tai intressipoliittisia painotuksia, OAJ tulee määritelleeksi itsensä jonkinlaisen ”politiikattoman koulutuspolitiikan” toteuttajaksi.

Siinä missä OAJ:tä voi kuvata tradition vartijaksi ja hegemonisen opettajakuvan ylläpitäjäksi, näyttäytyy Demko traditioiden kyseenalaistajana. Yhdistyksen puhetapaa leimaa läpi sen olemassaolon yhteiskunnallisuus, kriittisyys ja koulukasvatuksen sekä opettajuuden kysymysten politisoiminen. Orientaatio säilyy, vaikka yhdistyksen puhetavassa tapahtuu muunlaisia muutoksia taistolaisen retoriikan vaihtuessa laajempaan yhteiskuntateoreettiseen näkökulmaan ja massavoimaisen painostustavoitteen kavetessa yksilöiden arkisen toimijuuden korostamiseen. Kaiken kaikkiaan Demko kehittyy 1970-luvulta 1980-luvulle tultaessa monoliittisen vastaidentiteetin tuottajasta moniäänisyyttä peräänkuuluttavaksi identiteettikeskustelujen areenaksi.

Demko-yhdistyksen tutkimuksellinen näkyväksi tekeminen on kasvatus- ja kulttuurihistoriallisesti merkityksellistä lisätessään ymmärrystämme varhaisen peruskouluajan koulutuspolitiikasta. Ilmiönä Demko tarjoaa kuitenkin relevantteja impulsseja myös ajankohtaiseen koulutuspoliittiseen ja opettajien poliittisesta roolista käytävään keskusteluun. Yhdistyksen esittämät kriittiset, kasvatus- ja koulutusajattelun juuriin menevät kysymykset voivat tarjota kiinnostavia problematisoinnin näkökulmia nykytilanteeseen, jossa suomalaisen opettajakunnan ääni välittyy koulutuspolitiikkaan vain yhden, monopolistiseksi kasvaneen järjestön kautta.

TEACHERS AND EDUCATION POLITICS The role of the Trade Union of Education in Finland (OAJ) and the Democratic School Workers Association (Demko) in Comprehensive School-Era Education Politics

Finnish school teachers have traditionally been very loyal to the state and to the changing educational ideologies of its governments. Unlike in many other countries, political radicalism has never existed amongst Finnish teachers. On the contrary, teachers have avoided ideologies that could rupture the social harmony and the existing order of power. A tendency towards cautiousness and bourgeois conservatism are, however, a challenge to teachers’ unionism and political agency. The question posed in this research arises from this very contradiction: How does a profession that is strongly committed to the politics of national education participate in the political debates that form those politics? What kind of political agency is possible for neutral and impartial teachers?

The study draws on Foucauldian theoretical concepts and the tradition of governmentality theory, in which teachers, through their trade unions and associations, are considered to take part in political ‘games of truth’. The political agency of teachers is examined from three perspectives: the production of knowledge of education politics, the creation and strategic maintenance of relations of power, and the construction of desired political subjectivities.

Empirically, the question of the agency of teachers in political ‘truth games’ is tackled by examining two actors in the field of Finnish education politics. One of them is the conservative and nowadays monopolistic Trade Union of Education in Finland (OAJ, established in 1973). The other is a marginal and now defunct leftist body called the Democratic School Workers Association (known in Finnish as Demko or Demokraattiset koulutyöntekijät ry, 1973–1989). The data consists of manifesto texts published in Demko’s organ The School Worker (Koulutyöntekijä, all volumes between 1973 and 1989) and in OAJ’s organ The Teacher (Opettaja, selected volumes between 1973 and 2008). The data is analysed with the help of discourse analytical methods.

Analysis shows fundamental differences in the construction of teachers’ political agency in the two sets of data. The OAJ trade union presents itself as the guardian of tradition and the image of the neutral teacher. Throughout its existence, the OAJ has aimed at defending the lifeblood of the education sector by committing to conservative expediency and realism. Questions concerning the very foundations and legitimacy of education and schooling are dissociated from the core interests of the union. Since teachers are depicted as apolitical pedagogical experts, the OAJ’s mission seems to be the execution of ‘apolitical politics’. Demko, for its part, was critical of the OAJ, considering it passive and soft. Demko tied its missions to general political issues, and strove for the ‘democratization’ of the school environment and wished to politicize schooling and teachers’ work.

All in all, Demko represented a counter-voice to the dominant OAJ’s message of the conventional teacher. As a ‘knot of resistance’, Demko served to highlight the boundaries of normality and appropriateness in regard to teachers’ political agency during the early years of the comprehensive school era. By tackling uncomfortable themes, questioning the undisputed myth of teachers’ neutrality, and trying to expose the prevailing political power relations, the association strengthened the education/political heterodoxy of its time, thus enriching the universe of possible discourses.

With the demise of Demko at the beginning of the 1990s, one important channel for teachers’ counter-voices perished. The OAJ, on the other hand, has continued to flourish. Today, it forms an internationally unique organization, uniting over 95% of teachers working in all branches and levels of education. Thus, the voices of teachers in Finnish education politics is heard through only one channel – an organization that is not reputed for its willingness to challenge or problematize the traditional image of the teacher.