Kakkoselta kaikelle kansalle: Kuulumisen politiikka YLE TV2:n arkirealistisissa sarjoissa

Abstract

Tutkin työssäni neljällä eri vuosikymmenellä esitettyjä YLE TV2:n sarjoja. Analysoin televisiosarjoja kulttuurisina tiloina, joiden diskursseissa ja konventioissa kuulumista performatiivisesti tuotetaan ja siihen kutsutaan. Näihin konventioihin lukeutuvat tässä tutkimuksessa lavastus ja puvustus, dialogi, sarjojen henkilöhahmot ja heidän väliset suhteensa sekä sarjojen juonet ja tarinat.

Tutkimusaineistoni koostuu seitsemästä YLE TV2:n arkirealistiseksi määrittelmästäni sarjasta kritiikkeineen. Sarjat ovat Heikki ja Kaija (1961/1965- 1972), Rintamäkeläiset (1972–1978), Tankki täyteen (1978, 1980), Reinikainen (1982, 1983), Sisko ja sen veli (1986), Fakta homma (1986–1988) sekä Kyllä isä osaa (1994–1995). Tarkastelen sarjoissa tapahtuvaa kuulumisen politiikan harjoittamista kolmesta näkökulmasta: kuulumisena luokkaan, sukupuoleen ja hyvinvointivaltioon. Sarjakritiikeistä puolestaan olen lukenut neljä kehystä: tavallisuus, kansanomaisuus, suomalaisuus ja tamperelaisuus.

Tutkimukseni keskeinen käsite on peräisin Nira Yuval-Davisiltä, jonka teoriassa kuuluminen sisältää kolme puolta: identifikaatio ja kiintymyssuhteet; sosiaaliset sijainnit sekä eettiset ja poliittiset arvot. Nämä kuulumisen puolet ovat toisiinsa lomittuneita ja kytkeytyneitä. Kuulumista rakennetaan performatiivisesti toistamalla ja siteeraamalla arvoja, normeja ja käytäntöjä, joille identiteetit ja yhteisöt perustetaan. Kuuluminen johonkin ei olekaan yksilöllinen, henkilökohtainen valinta vaan sillä on aina kulttuuriset ja yhteiskunnalliset rajansa. Näitä rajoja määriteltäessä tehdään kuulumisen politiikkaa.

Siinä missä kuulumisen käsitteen avulla on aiemmin pyritty pohtimaan erilaisten vähemmistöjen yhteenkuuluvuutta ja toisaalta sopeutumista valtakulttuuriin, tässä tutkimuksessa olen analysoinut valtakulttuurin - tai sellaiseksi ymmärretyn - rakentumista. Tutkimuksessani olen pyrkinyt purkamaan käsitystä valtakulttuurin yhtenäisyydestä sekä tuomaan esiin niitä erontekoja, joita sen sisällä on tehty. Osoitan, että ne sarjat, jotka vallitsevassa kulttuurisessa ymmärryksessä ovat samankaltaisia ja kuuluvat siksi samaan joukkoon (ja myös samalle katsojaryhmälle) sisältävätkin toistensa kanssa merkittäviä eroja, kun sarjoja tulkitaan osana oman aikansa julkisia keskusteluja luokasta, sukupuolesta ja hyvinvointivaltiosta.

Sarjoista on kerrottavissa neljä tarinaa yhteiskunnan ja kulttuurin muutoksesta 1960-luvulta 1990-luvulle. Ensimmäisessä tarinassa kerrotaan, mitä yhteiskuntaluokille tapahtui modernisoitumisprosessissa. Toinen tarina on tarina avioliitosta sukupuolten välisen kamppailun alueena. Kolmas tarina on hyvinvointivaltion murenemisen tarina. Neljännestä, kritiikeissä rakentuvasta tarinasta voidaan lukea, miten luokkaa ja ”rahvasta” on eri vuosikymmeninä kategorisoitu ja miten sitä on televisiokritiikkien kautta pyritty ohjaamaan

Teoreettisesti televisiofiktion analyysi tuo kuulumisen ja kuulumisen politiikan käsitteisiin uudenlaisen tason. Analyysini osoittaa, että kuulumisen eri puolista yksi, identifioituminen ja emotionaalinen kiinnittyminen, voi olla myös käänteistä. Kuulumisen ja kuulumisen politiikan käsitteistöön tulisi siis sisällyttää paitsi kuulumiseen kutsuminen, myös kuulumisen torjuminen kaksisuuntaisena: siis joko muiden kuulumisen torjuminen tai kuulumisen torjuminen kuulumisen yhteisöstä ulos jättäytymällä.

This dissertation explores seven television series produced by Channel 2 of the Finnish Broadcasting Company (YLE TV2) between the 1960s and 1990s. These fictional television shows, including Heikki ja Kaija (1961/1965-1972), Rintamäkeläiset (1972-1978), Tankki täyteen (1978, 1980), Reinikainen (1982, 1983), Sisko ja sen veli (1986), Fakta homma (1986-1988) and Kyllä isä osaa (1994-1995), are analysed as cultural spaces in which conventions and discourses practice politics of belonging.

The theoretical framework builds on the Nira Yuval-Davis’s theory of belonging and on Judith Butler’s theory on performativity. Following Yuval-Davis’s ideas, belonging in this work is understood to be formed of three facets: identifications and emotional attachments, social locations and ethical and political values. The politics of belonging is exercised through constructing boundaries for belonging in all these three facets. Thus, belonging is not understood as ontological, but constructed. The process of constructing these boundaries is seen as performative. As Judith Butler has stated, performative process builds on reiterative and discursive practice of regulatory norms that produce what they name. Accordingly, television series and their critiques are seen to produce and reproduce notions, values, norms and practices that define the domains and borders of belonging, and in this way they exercise politics of belonging.

The politics of belonging promoted by the television series are examined from three different perspectives: belonging to 1) class, 2) gender and 3) welfare society. The constant transformation of these groupings makes them appropriate objects for a media historical inquiry. The work considers the sites and experiences of belonging enabled by the audiovisual fictions. It also examines how television critiques have assessed the appeal and values of the series and accordingly taken part in setting boundaries of belonging.

The processes through which television series prioritize particular forms of belonging are part of the larger cultural and political negotiations that take place in different fields of society. The work identifies four different narratives highlighted by the examined series. The first one discusses the collapse of welfare society. The second specifies how social classes react to the modernization process. The third explores marriage as a site of struggle between genders. Finally, the fourth narrative, visible especially in the television critiques, highlights how “common people” have been both categorized and instructed through the decades.

The history of popular Finnish television remains underresearched. By exploring the selected television series as cultural sites in which performative practices are reiterated the work at hand discusses the changing cultural role and value of television series during the decades. At the same time, the fictional television material opens an entirely new perspective to the theories of belonging.