Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa

Abstract

Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa

Huumori on yksi nykylastenkirjallisuuden tunnistettavimmista tyylipiirteistä. Siinä missä varhainen lastenkirjallisuus korosti lastenkirjallisuuden kasvatuksellisia päämääriä, on huumorin merkitys lastenkirjallisuudessa nykyään korostunut lapsilukijoiden mielenkiinnon ja lukunautinnon takeena. Kotimaisen nykylastenkirjallisuutemme valtavirrastakin huomattavan suuri osa voidaan luokitella humoristisiksi. Esimerkiksi Sinikka ja Tiina Nopolan, Timo Parvelan, Tuula Kallioniemen, Mauri Kunnaksen tai Aino Havukaisen ja Sami Toivosen suositut teokset sisältävät runsaasti vauhdikasta tilannekomiikkaa, absurdeja käänteitä, verbaalista ilottelua ja karnevalistista tai groteskia huumoria.

Maria Laakson väitöstutkimus Nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin. Monitasoinen huumori ja kaksoisyleisön puhuttelu Kari Hotakaisen Lastenkirjassa, Ritvassa ja Satukirjassa tarkastelee kaunokirjallista huumoria kirjallisuustieteen tarjoamin työkaluin kohdentaen erityisesti lastenkirjallisuuteen. Tutkimuksen kohdeaineiston muodostavat Kari Hotakaisen (s. 1957) kirjoittamat ja Priit Pärnin (s. 1946) kuvittamat Lastenkirja (1990), Ritva (1997) ja Satukirja (2004). Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjat ovat teoksina omalaatuisia ja kokeilevia. Niitä luettiin kirjallisuuskriitikoiden vastaanotossa lastenkirjallisuutemme traditioista poikkeavina. Erityisesti kriitikoissa epäilyksiä herätti teosten tarkoitettu yleisö. Tekijöiden epäiltiin pyrkivän aikuisten huvittamiseen lapsilukijoiden kustannuksella.

Teokset edustavatkin huumorin lisäksi myös toista nykylastenkirjallisuudessa voimakasta virtausta: viimeisinä vuosikymmeninä alati kasvanutta niin kutsuttua crossover-kirjallisuutta eli kirjallisuutta, joka on suunnattu useille ikäryhmille perinteisen aikuistenkirjallisuus/lastenkirjallisuus-jaottelun ylittäen. Sekä lapsi- että aikuisyleisöjen puhutteluun pyrkivä kaunokirjallisuus ei ole suinkaan uusi ja mullistava ilmiö. Kaiken ikäisiä lukijoita kiehtoneita tekstejä ja teoksia löytyy kirjallisuushistoriasta useita ja niiden status lasten- tai aikuistenkirjallisuutena on myös ollut monissa tapauksissa historiallisesti muuttuva. Avoimesti lapsille ja aikuisille samanaikaisesti kirjoittavien tekijöiden määrä on kuitenkin lisääntynyt viimeisinä vuosikymmeninä huomattavasti, sillä 1990-luvun lopulta alkaen voidaan havaita jonkinlainen kulttuurinen murros aikuisten ja lastenkirjallisuuden välisten raja-aitojen madalluttua.

Lastenkirjallisuuden kaksoisyleisön tutkimus on noussut yhdeksi kansainvälisen lastenkirjallisuudentutkimuksen tärkeistä juonteista ja tähän keskusteluun osallistuu myös Laakson tutkimus. Tutkimuksessa päähuomion saa Hotakaisen teosten sisältämä huumori. Väitöstutkimuksessa selvitetään minkälaisia huumorin muotoja, keinoja ja välineitä Hotakaisen lastenkirjat hyödyntävät pyrkiessään huvittavan vaikutelman saavuttamiseen lukijassaan ja minkälaisin keinoin teokset pyrkivät puhuttelemaan ja huvittamaan samanaikaisesti keskenään kirjalliselta osaamiseltaan ja tietämykseltään erilaisia lukijoitaan. Kansainvälinen kaksoisyleisön tutkimus ei ole juurikaan tarkastellut huumoria kaksoispuhuttelun keinona. Laakson tutkimus kuitenkin osoittaa, että huumori on keskeinen kaksoispuhuttelua synnyttävä tekijä.

Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjoille tyypillistä on voimakas tulkinnallinen monitasoisuus. Teokset voivat erilaisilla kielellisillä ja kerronnallisilla keinoilla tarjota yhdenaikaisesti useita lukutapoja eri tarkoitetuille yleisöilleen. Tämä monitasoisuus näkyy erityisesti teosten huumorissa. Lyhytkin tekstikatkelma voi kätkeä sisäänsä mitä moninaisimpia huumorin keinoja nonsensesta parodiaan, ironiasta kielipeleihin, slapstickistä groteskiin vessahuumoriin. Tämä monitasoisuus on jossain määrin tyypillistä kaikelle kaunokirjalliselle huumorille. Erityisen korostunutta se on kuitenkin sellaisissa aikuisten ja lasten samanaikaiseen huvittamiseen pyrkivissä teoksissa, joita Hotakaisen ja Pärnin lastenkirjat edustavat. Monitasoisuuden ansiosta teksti voi tarjoa mielekästä luettavaa niin tekstin äären eksyville aikuisille kuin lapsillekin. Tekstin kertoja saattaa myös tietoisesti vitsailla aikuisyleisölleen ikään kuin lapsiyleisönsä selän takana, kätkemällä tekstiin esimerkiksi vain kypsemmille lukijoille avautuvia kaksimielisyyksiä tai viittauksia aikuistenkulttuuriin. Tällöin voidaan puhua kertojan ”silmäniskuista” aikuisyleisölleen. Tällainen ilmiö on tuttu myös kirjallisuuden ulkopuolelta. Erityisesti animaatioelokuvat vilisevät nykyään aikuisyleisön viihdyttämiseksi tarkoitettuja vitsejä, jotka jäävät lapsikatsojien ymmärtämyksen ulottumattomiin. Tällaisessa huumorissa osa hauskuudesta syntyy tietämättömän lapsiyleisön läsnäolosta ja kertojan ja aikuisyleisön välille muodostuvasta salaliittolaisuudesta.

Laakson tutkimus hyödyntää monipuolisesti huumorintutkimuksen teoriaa ja kirjallisuustieteen tarjoamia välineitä huumorin keinojen tarkasteluun. Yhdistämällä huumorintutkimusta ja kaksoisyleisöteoriaa tutkimus tuottaa tietoa Kari Hotakaisen ja Priit Pärnin lastenkirjojen kaunokirjallista huumorista ja sen toimintamekanismeista. Samalla tutkimus pyrkii kuitenkin myös kehittämään sekä huumorin että kaksoisyleisön tutkimuksen teoriavälineitä edelleen kirjallisuudentutkijoiden käytettäväksi.

This study examines the relationship between literary humor and dual-audience (of children and adults) in three children’s novels by well-known contemporary Finnish author Kari Hotakainen: Lastenkirja (Children’s book, 1990), Ritva (1997) and Satukirja (Fairytale book, 2004). These three collections of short stories do not stand for the most traditional children’s fiction. All of them, especially Lastenkirja, are very experimental and out of the ordinary. Illustrators Priit Pärns surrealistic and sometimes even frightening pictures are also important part of these works. Hotakainen’s (and Pärn’s) books have previously been red in the context of postmodern children’s fiction. My study instead places them in three different literary frames. First of all I read them as a part of tradition of humoristic children’s fiction. Second I mirror them against the contemporary anglo-american cultural phenomenon: so called crossover fiction aimed to both child and adult audiences. Third I position them in the genre of literary nonsense. Lastenkirja, Ritva and Satukirja do not represent nonsense in its purest Victorian form, but obviously part of the tradition. As in carrollian or learian nonsense, also in Hotakainen’s the topsy-turvy fictive world is strongly based on the language and constantly balancing between meaning and non-meaning. In this study I examine the narrative humor in literary texts with the tools of literary criticism as well as interdisciplinary humor studies. I am especially interested in audiences structured inside the literary works for children. I approach my primary texts by examining them in the frames of humor research and research of dual audience in children’s fiction combining these two approaches. By literary humor I mean a certain register tuned into a text by certain textual devices. By dual audience I mean intended audiences in children’s fiction that intentionally address both children and adults. This study asks what forms, tools and ways Hotakainen’s children’s books exploit in order to create an humoristic register in their narration and how these works address and try to amuse readers with a wide variety od literary competence. The study on verbal humor has previously been mainly linguistic and strongly concentrated on jokes. My research proves that the humor of longer narrative texts (like short stories, fairy-tales or novels) is more multileveled than the short and formal jokes that are mostly based on a punchline. Narrative humor presents itself in all levels of the text using wide diversity of textual, narrative and rhetoric devices. This kind of humor can be called hyperdetermined humor. The existing theory of humor does not fit to this kind of humor very well because the theory of verbal humour has mainly concentrated to examine one humoristic device of one humor trigger at the time. My study claims that methodically the research of multileveled humor demands detailed analyzing and the interpretation of the text as a whole. My study shows that the detailed text analyses offer good instruments to deal with the simultaneity of different levels and different devices of narrative humor. In this research I apply so called incongruence theory of humor, which is based on an idea of contradiction in the center of all humor. Deviated from other theories of humor (like relief theory of humor or superiority theory of humor) the incongruence theory of humor is concentrated to ask from what kind of ingredients the humor arises and what are the sine qua non -conditions of humor. In this sense incongruence theory fits perfectly to the literary criticism which is mainly not interested in effects of humor. When using incongruence theory of humor it is important to notice, that incongruence alone does not create humor. Incongruence can just as well arise for example fear. Because of that it is always indispensable to also survey the conditions that create a certain playful mood to the text. Only when this playful atmosphere prevails humoristic register can form. In this study I show that the devices Hotakainen’s children’s books use to create playful mood to allow humor are: word plays and the foregrounding of the language, denying or making ambivalent serious or metaphorical interpretation, the style of narration (for example incoherent narration or childish narration), caricaturist or stereotyped characters, strong intertextuality and metafictionality, moral ambivalence or remissness of the narrator. This study suggests that research of humor is essential tool when researching dual audience in children’s fiction. My view on dual audience is based on following principles:

1) I treat narrative texts as rhetoric acts, where narrators are addressing their audiences. 2) By evaluating this process of addressing I am able to construct the intended audience of the text. In dual addressing texts there are two of these audiences: children and adults. Intended audiences cannot however be mixed with the actual readers sense real flesh and blood readers can interpreted the texts in multiple ways which cannot be accessed through the text. 3) Intended audiences can be examined by contemplating the level of literary competence that texts and their different interpretational opportunities demand from their readers.

Principle number 3 is close to the concept of ideal reader or ideal reading but it is important to notice, that my outlook in this study is completely different. Whereas the concept of ideal reader presumes that the ideal reader can interpret all the relevant meanings of the text my concept of dual-audience indicates rather to the multilevelity of the interpretation. My study suggests that the notion of adaptation (the editing of the text to fit the competence of reader) can take place not only in writing but also in reading. In this case adaptation is a reading strategy. This idea of self-adaptation is especially important when we talk about the addressing of dual audience. If we assume that reader can be able to adapt the text to fit her own literary skills, the text does not need to open up fully to all readers. In this study I argue, that this kind of trust to reader’s capability to adapt is behind the textual phenomenon I call addressing the dual-audience. For that reason I add one more principle:

4) The text that is addressing a dual-audience must construct different kind of interpretational opportunities to different kind of readers, who then can adapt the text to fit their own literary skills and needs.

It is very typical to Hotakainen’s children’s books to create several interpretational opportunities, which take place in the levels of language, narration or narrated world. My study analyzes several textual devices that can be utilized to offer different kinds of contents to different kinds of readers. In my primary texts this interpretational diversity is especially definite when it comes to humor. Even a very short text from Hotakainen’s children’s books can include several devices of humor from nonsense to parody, from irony to wordplay, from incoherent narration to transgressive physical humor and so on. This multilevelity of humor is of course more or less peculiar to all narrative humor. Especially pronounced it is in children’s fiction that is aiming to address the dual-audience, like in my research subjects. My study shows that through multilevelity of narrative humor children’s books can construct in them several reader positions. Actual readers can use these positions to adapt the text to be suited to their own literary competence. Low and high forms of humor can be more or less separated from each other. For example irony, parody, satire and metafiction are often highly sophisticated forms of humor which demand advanced reading skills from the reader. As for farce, slapstick, grotesque and scatological humor belongs to low forms of humor which are often aimed to attract and amuse the child readers. Using a wide diversity of humoristic devices dual addressing text can adapt to the needs of multifaceted audiences.