Tarkkaa, aivan liian tarkkaa : malliteoreettiset epätarkkuuden teoriat ja liiallisen tarkkuuden ongelma
KOSKENSILTA, RISTO (2013)
2013
Filosofia - Philosophy
Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö - School of Social Sciences and Humanities
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-12-03
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201312051694
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201312051694
Tiivistelmä
Luonnollinen kieli on läpeensä epätarkkaa. Summittaisuus on hyödyllistä, sillä usein on paljon käytännöllisempää viitata toiseen "sinä pitkänhuiskeana kaverina" kuin tämän tarkalla pituudella tai aikoa kotiin "huomenillalla" eikä jollakin tietyllä kellonlyömällä. Filosofit ovat kehittäneet useita teorioita, joiden olisi tarkoitus kuvata epätarkan kielen semanttista rakennetta ja tällaisen kielen ja maailman suhdetta. Epätarkkuus tuottaa kuitenkin niin sanottuja sorites-praradokseja, mikä tekee kohdallisen teorian rakentamisesta hyvin vaikeaa.
Tässä työssä epätarkkuuden ilmiö esitellään sellaisena kuin se on filosofisessa keskustelussa viime vuosikymmeninä ymmärretty. Epätarkkuuden teorioista keskitytään suoraan tai epäsuorasti klassisen predikaattilogiikan malliteorian varaan rakennettuihin epätarkkuusteorioihin: epistemismiin, moniarvoteorioihin, supervaluationismiin ja pluravaluationismiin sekä niiden variantteihin. Nämä malliteoreettiset epätarkkuusteoriat esitellään seikkaperäisesti ja tärkeimmät niihin kohdistuneet vasta-argumentit käydään lävitse.
Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin: missä määrin malliteoreettisia epätarkkuusteorioita voi pitää onnistuneina luonnollisen kielen semantiikkoina? Työssä esitetään, ettei teorioita voi pitää onnistuneina, joten toisekseen kysytään: miksi malliteoreettiset näkemykset epäonnistuvat ja onko epäonnistumiselle yhteistä syytä? Teorioita kohdanneen kritiikin yksityiskohtaisen kritiikin tarkastelemisen myötä muodostuu kuva niin sanotusta liiallisesta tarkkuuden ongelmasta, joka on yhteinen kaikille malliteoreettisille epätarkkuusteorioille.
Tässä työssä epätarkkuuden ilmiö esitellään sellaisena kuin se on filosofisessa keskustelussa viime vuosikymmeninä ymmärretty. Epätarkkuuden teorioista keskitytään suoraan tai epäsuorasti klassisen predikaattilogiikan malliteorian varaan rakennettuihin epätarkkuusteorioihin: epistemismiin, moniarvoteorioihin, supervaluationismiin ja pluravaluationismiin sekä niiden variantteihin. Nämä malliteoreettiset epätarkkuusteoriat esitellään seikkaperäisesti ja tärkeimmät niihin kohdistuneet vasta-argumentit käydään lävitse.
Tutkimuskysymys on kaksiosainen. Ensinnäkin: missä määrin malliteoreettisia epätarkkuusteorioita voi pitää onnistuneina luonnollisen kielen semantiikkoina? Työssä esitetään, ettei teorioita voi pitää onnistuneina, joten toisekseen kysytään: miksi malliteoreettiset näkemykset epäonnistuvat ja onko epäonnistumiselle yhteistä syytä? Teorioita kohdanneen kritiikin yksityiskohtaisen kritiikin tarkastelemisen myötä muodostuu kuva niin sanotusta liiallisesta tarkkuuden ongelmasta, joka on yhteinen kaikille malliteoreettisille epätarkkuusteorioille.