Universals in a Universal Language? - Exploring Verb-Syntactic Features in English as a Lingua Franca

Abstract

Englanti on viimeisten vuosikymmenten aikana nopeasti noussut maailmankieleksi, jolla ei ole vertaistaan ihmiskunnan kielellisessä historiassa. Englannista on tullut kansainvälisissä yhteyksissä useimmin käytetty yhteinen kieli, lingua franca. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa ei-äidinkielisten englanninpuhujien määrä on ylittänyt äidinkielisten puhujien määrän, ja näin ollen englantia puhutaan maailmassa yhä enenevissä määrin pelkästään ei-äidinkielisten kesken. Silti tätä kielimuotoa on alettu tutkia vasta 2000-luvun alussa. Perinteisesti ei-äidinkielisten englanninpuhujien puhetta on tarkasteltu ns. oppijanäkökulmasta ja sen kielioppipiirteitä verrattu kirjoitetun kielen normeihin. Poikkeamia tästä normista on totuttu pitämään virheinä, joille on usein haettu selitystä puhujan äidinkielestä. Englanti lingua francana (ELF) –tutkimus sitä vastoin tarkastelee ei-äidinkielistä englantia käyttäjänäkökulmasta autenttisissa puhetilanteissa (ei-luokkahuoneympäristössä), jossa normit nousevat puhujista itsestään (ei ulkopuolelta määritellystä ’standardikielestä’), ja jossa tärkein kommunikaatiota määrittävä tekijä on ymmärretyksi tuleminen.

Tässä tutkimuksessa haluttiin kartoittaa lähemmin puhutun lingua franca –englannin kieliopillisia piirteitä, joita on toistaiseksi analysoitu yksityiskohtaisesti hyvin vähän. Tutkittaviksi piirteiksi valikoitui aineistolähtöisesti neljä verbi-syntaktista rakennetta, jotka näyttivät lingua franca -englannin puhujilla poikkeavan kirjoitetun kielen normeista, ja joita esiintyi aineistossa runsaasti puhujien äidinkielistä riippumatta. Tutkittavat piirteet olivat: progressiivin eli nk. -ing-muodon laajentunut käyttö, kysyvän sivulauseen (standardista poikkeava) käänteinen sanajärjestys, would-verbin käyttö hypoteettisissa if-lauseissa ja there is-rakenteen käyttö monikollisten substantiivien kanssa. Korpusmenetelmin tutkittiin kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti, miten paljon ja minkälaisissa lauseyhteyksissä poikkeavia rakenteita esiintyy.

Aineistona tutkimuksessa käytettiin ELFA (English as a Lingua Franca in Academic Settings) –puhekorpusta, joka on kerätty nauhoittamalla kansainvälisiä akateemisia puhetilanteita (esim. seminaareja, konferenssikeskusteluja, luentoja jne.) neljässä suomalaisessa yliopistossa. Puhujat edustavat yli 50 eri äidinkieltä ja käyttävät tilaisuuksissa englantia yhteisenä kielenään. Koko aineisto käsittää miljoona sanaa, mutta tätä tutkimusta varten aineistosta erotettiin n. 760,000 sanan otos, siten että puhetilanteet, joissa puhujina oli pääosin äidinkieleltään suomalaisia puhujia rajattiin aineiston ulkopuolelle. Jotta voitiin selvittää, onko samanlaista ’poikkeavuutta’ havaittavissa myös äidinkielisessä puheessa, käytettiin vertailuaineistona 1,7 miljoonan sanan MICASE (Michigan Corpus of Academic Spoken English) –korpusta, joka sisällöllisesti pitkälti vastaa ELFA-korpusta, mutta koostuu äidinkielisten akateemisten (amerikanenglannin) puhujien puheesta.

Vertailussa huomattiin, että samantyyppisiä poikkeamia kirjoitetun kielen normeista löytyi myös äidinkielisestä puheesta. Kolmessa em. rakenteessa (-ing-muodot, kysyvän sivulauseen käänteinen sanajärjestys ja there is-rakenne) poikkeavuudet olivat laadullisesti hyvin samankaltaisia ja esiintyivät samantyyppisissä lauseympäristöissä molemmilla puhujaryhmillä. Vain would-verbin käyttö if-lauseissa (erityisesti toisessa konditionaalissa) oli selkeimmin lingua franca –englannin oma erityispiirre. Määrällisesti ei-äidinkielisten puheessa poikkeavuutta oli kuitenkin pääsääntöisesti enemmän kuin äidinkielisessä puheessa (lukuun ottamatta there is-rakenteen käyttöä monikollisten substantiivien kanssa, jota äidinkielisten puheessa esiintyi ehkä hieman yllättäen enemmän kuin ei-äidinkielisillä).

Piirteiden laadullinen samankaltaisuus äidinkielisillä ja ei-äidinkielisillä puhujilla herättää kysymyksen, ovatko ei-äidinkielisten puhujien ”poikkeavuudet” todella omasta äidinkielestä johtuvia virheitä vai voisivatko ainakin jotkut niistä olla paremminkin kieliuniversaaleja tai tässä tapauksessa erityisesti nk. angloversaaleja, eli englannin puhekielen yleisiä kielioppipiirteitä, jotka poikkeavat kirjoitetun kielen normeista. Tutkimuskirjallisuuden perusteella samoja puheen kieliopin piirteitä löytyy myös lukuisista englannin äidinkielisistä murteista ja muista varieteeteista. Tarkastellut piirteet näyttäisivätkin tämän tutkimuksen perusteella selittyvän puheen tuottamisen ja prosessoinnin omaleimaisuudella (verrattuna kirjoitettuun kieleen). Rakenteet, joita sekä äidinkieliset että ei-äidinkieliset käyttävät puheessaan ovat sopeutuneet puheen reaaliaikaiseen tuottamiseen ja näin ollen saattavat toimia jopa puheen sujuvoittajina. Tutkimus myös osoittaa, että lingua franca -englannin puhujien ”poikkeavuudet” eivät ole sattumanvaraisia (kuten on väitetty), vaan niillä on sama suunta puhujan äidinkielestä riippumatta – ja siis myös sama suunta kuin äidinkielisessä puheessa.

Kaiken kaikkiaan tutkimus viittaa siihen, että lingua franca -englanti on monella tapaa laadullisesti yhtä ”normaalia” kuin äidinkielinenkin puhe, vaikka määrällisesti poikkeavuutta standardikielestä onkin enemmän. Tutkimus on myös muistutus siitä, että puhekieltä ei pidä arvioida kirjoitetun kielen normein, eikä ei-äidinkielisiä englanninpuhujia rangaista (esim. puhutun kielen testeissä) ”poikkeavuuksista”, joita itse asiassa esiintyy myös äidinkielisten (korkeasti koulutettujen) puhujien puheessa.