Kustannusten lähteet ja oikeussuojajärjestelmän haasteet julkisissa hankinnoissa
TIITOLA, SAMULI (2013)
2013
Finanssihallinto ja julkisyhteisöjen laskentatoimi - Financial Administration and Public Sector Accounting
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-10-08
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201310151489
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201310151489
Tiivistelmä
Käsillä olevan tutkielman aiheena ovat julkiset hankinnat ja niiden kilpailuttaminen. Julkisten hankintojen kilpailuttaminen aiheuttaa hankintayksikköinä toimiville julkisen sektorin virastoille, laitoksille, kunnille ja kuntayhtymille niiden normaalista toimintakentästä poikkeavia tehtäviä, jotka muodostavat myös erityisen osaamistarpeen näille toiminnoille. Tarkoituksena onkin selvittää, mistä kaikista kilpailuttamiseen ja kilpailuttamisvelvollisuuteen liittyvistä asioista hankintayksiköille aiheutuu kustannuksia. Kustannuksia tarkastellaan sekä näkymättömien kustannusten että transaktiokustannusten näkökulmasta. Pyrkimyksenä on myös peilata tätä Euroopan unionin yleisten oikeusperiaatteiden valossa ja selvittää mitä hankintayksiköiden tulee ottaa huomioon niiden kiinnittymisestä julkisiin hankintoihin. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan hankintalainsäädännön asettamien rajoitusten mukaisesti olisiko yksityisen sektorin toimintatavoista mahdollista ottaa mallia julkisen sektorin hankintakäytäntöihin. Tutkimuksessa aineistona on 202 markkinaoikeusvalitusta ja niiden päätöstä.
Julkisia hankintoja tehdään vuosittain noin 30 miljardilla eurolla, mikä vastaa valtion budjettiin suhteutettuna yli 50% suhteellista osuutta. Kyseessä on siis taloudellisesti merkittävä asia. Julkisten hankintojen sääntely aloitettiin Suomessa vuonna 1994 säätämällä laki julkisista hankinnoista (1505/1992), joka ehti olla voimassa 14 vuotta ennen vuoden 2007 hankintalain uudistusta. Tällä hetkellä Suomen voimassa olevan hankintalainsäädännön muodostaa Laki julkisista hankinnoista (30.3.2007/348), Laki vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista (30.3.2007/349) sekä Valtioneuvoston asetus julkisista hankinnoista (24.5.2007/614). Viimeisimmät kansallisen hankintasääntelyn uudistukset, Laki hankintalain (321/2010) ja Laki erityisalojen hankintalain (322/2010) muuttamisesta ovat tulleet voimaan vuonna 2010 ja niissä saatettiin voimaan EU-oikeusturvadirektiivien mukainen oikeusturvan sääntely. Lisäksi hankintalaissa olevia hankintojen kilpailuttamiskynnyksiä tarkastetaan kahden vuoden välein. Kilpailuttamisvelvollisuuden taustalla on avoimuusperiaatteen noudattaminen, mikä saa aikaan automaattisesti hintoja alentavaa kilpailua. Tämän lisäksi hankintasääntelyn tavoitteena on EU-jäsenvaltioiden varojen tehokkaampi ja tarkoituksenmukainen käyttö.
Hankintayksiköt joutuvat hankintoja tehdessään kovan lainsäädännöllisen paineen alle, jolloin osaamisvaje aiheuttaa kustannuksia varsinkin pienemmille julkisen sektorin toimijoille. Oikeusturvan ja julkishallinnon läpinäkyvyyden kannalta on toki elintärkeää kilpailuttaa hankinnat syrjimättä ja avoimesti, mutta toisaalta tämä myös lisää julkisen sektorin kokonaiskustannuksia. Kuvaavasti valtion hankintakäsikirjassa sivulla 27 ohjeistetaan, että mikäli yksiköllä ei ole kilpailutusosaamista eikä se käytä valtionhallinnon yhteishankintayksikköä, tulee sen kilpailuttaa kilpailuttaja. Sääntelystä aiheutuu myös kustannuksia ja julkisten varojen tehottomampaa käyttöä, koska usein hankintayksiköiden osaaminen ei kohtaa vaatimuksia.
Julkisia hankintoja tehdään vuosittain noin 30 miljardilla eurolla, mikä vastaa valtion budjettiin suhteutettuna yli 50% suhteellista osuutta. Kyseessä on siis taloudellisesti merkittävä asia. Julkisten hankintojen sääntely aloitettiin Suomessa vuonna 1994 säätämällä laki julkisista hankinnoista (1505/1992), joka ehti olla voimassa 14 vuotta ennen vuoden 2007 hankintalain uudistusta. Tällä hetkellä Suomen voimassa olevan hankintalainsäädännön muodostaa Laki julkisista hankinnoista (30.3.2007/348), Laki vesi- ja energiahuollon, liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankinnoista (30.3.2007/349) sekä Valtioneuvoston asetus julkisista hankinnoista (24.5.2007/614). Viimeisimmät kansallisen hankintasääntelyn uudistukset, Laki hankintalain (321/2010) ja Laki erityisalojen hankintalain (322/2010) muuttamisesta ovat tulleet voimaan vuonna 2010 ja niissä saatettiin voimaan EU-oikeusturvadirektiivien mukainen oikeusturvan sääntely. Lisäksi hankintalaissa olevia hankintojen kilpailuttamiskynnyksiä tarkastetaan kahden vuoden välein. Kilpailuttamisvelvollisuuden taustalla on avoimuusperiaatteen noudattaminen, mikä saa aikaan automaattisesti hintoja alentavaa kilpailua. Tämän lisäksi hankintasääntelyn tavoitteena on EU-jäsenvaltioiden varojen tehokkaampi ja tarkoituksenmukainen käyttö.
Hankintayksiköt joutuvat hankintoja tehdessään kovan lainsäädännöllisen paineen alle, jolloin osaamisvaje aiheuttaa kustannuksia varsinkin pienemmille julkisen sektorin toimijoille. Oikeusturvan ja julkishallinnon läpinäkyvyyden kannalta on toki elintärkeää kilpailuttaa hankinnat syrjimättä ja avoimesti, mutta toisaalta tämä myös lisää julkisen sektorin kokonaiskustannuksia. Kuvaavasti valtion hankintakäsikirjassa sivulla 27 ohjeistetaan, että mikäli yksiköllä ei ole kilpailutusosaamista eikä se käytä valtionhallinnon yhteishankintayksikköä, tulee sen kilpailuttaa kilpailuttaja. Sääntelystä aiheutuu myös kustannuksia ja julkisten varojen tehottomampaa käyttöä, koska usein hankintayksiköiden osaaminen ei kohtaa vaatimuksia.