IHMISOIKEUDET OPETUKSESSA - PELKKIÄ IKKUNANKORISTEITA? Tutkimus kansainvälisen ihmisoikeuskasvatus-normin institutionalisoitumisesta suomalaisiin valtion koulutuslaitoksiin ja korkeakouluihin
HAKALA, ELINA (2013)
2013
Kansainvälinen politiikka - International Relations
Johtamiskorkeakoulu - School of Management
This publication is copyrighted. You may download, display and print it for Your own personal use. Commercial use is prohibited.
Hyväksymispäivämäärä
2013-10-01
Julkaisun pysyvä osoite on
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201310041453
https://urn.fi/URN:NBN:fi:uta-201310041453
Tiivistelmä
Pro gradu -tutkielmani aiheena on ihmisoikeuskasvatus-normi ja sen institutionalisoituminen suomalaisiin valtion koulutuslaitoksiin ja korkeakouluihin: Poliisiammattikorkeakouluun, Pelastusopistoon, Rikosseuraamusalan koulutuskeskukseen, Tullikouluun, Maanpuolustuskorkeakouluun, Raja- ja merivartiokouluun sekä Maasotakouluun. Tutkimukseni pyrkimyksenä on selvittää, onko ihmisoikeuskasvatuksen tavoitteita kirjattu kyseisiä organisaatioita koskeviin opetussuunnitelmiin ja lakeihin sekä toteutuuko ihmisoikeuskasvatus käytännön opetuksessa. Samalla tarkastelen laajemmin, miten kansainvälisten YK-asiakirjojen pohjalta muotoutunutta ihmisoikeuskasvatus-normia toimeenpannaan kansallisella tasolla Suomessa ja mitkä tekijät toimeenpanoon vaikuttavat.
Yhdistelen tutkimuksessani perinteisiin konstruktivistisiin näkemyksiin lukeutuvia behavioristisia normiteorioita ja kriittiseen konstruktivismiin kuuluvia reflektivistisiä normiteorioita. Aineistona toimivat valtion koulutuslaitoksissa ja korkeakouluissa suorittamani teemahaastattelut, organisaatioiden perustutkintojen opetussuunnitelmat ja organisaatioita koskeva lainsäädäntö sekä YK:n asiakirjat, joissa määritellään ihmisoikeuskasvatuksen kriteerit. Arvioin aineistoani laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimustulosten perusteella ihmisoikeuskasvatukselle asetetut sisällölliset tavoitteet eivät vielä tällä hetkellä ilmene täysimääräisesti suomalaisten valtion koulutuslaitosten ja korkeakoulujen opetuksessa. Lainsäädäntö ei edellytä ihmisoikeuskasvatusta, eikä sitä koordinoida yhtenäisesti ministeriöiden tasolla. Haastattelut ja opetussuunnitelmat osoittavat, että ihmisoikeuskasvatus-normi näkyy opetuksessa vaihtelevasti ja että normia tulkitaan erityisesti kansallisesta viranomaisia koskevasta lainsäädännöstä käsin. Tällöin ihmisoikeuskasvatuksen keskiössä olevat kansainväliset ihmisoikeusperiaatteet ja -mekanismit jäävät usein taka-alalle.
Johtopäätöksenä totean, että ihmisoikeuskasvatus on yhä sisällöllisesti epämääräinen normi, minkä vuoksi sitä on mahdollista soveltaa valtion koulutuslaitoksissa ja korkeakouluissa laveasti jo olemassa oleviin koulutussisältöihin eikä sen lisäämistä opetukseen näin ollen nähdä tarpeellisena. Vaikka behaviorististen normiteorioiden oletusten mukaista institutionalisoitumista tapahtuu, se on puutteellista, sillä ihmisoikeuskasvatus-normi ei ole vakiintunut osaksi kansallisia käytäntöjä. Reflektivistisiä normiteorioita mukaillen esitän, että Suomenkaan kaltaisen ihmisoikeusnormeja kunnioittavan valtion ei voida katsoa automaattisesti toteuttavan ihmisoikeuskasvatusta, vaan ihmisoikeuskasvatus-normin abstraktius vaikuttaa siihen, miten normia tulkitaan ja miten se institutionalisoituu.
Yhdistelen tutkimuksessani perinteisiin konstruktivistisiin näkemyksiin lukeutuvia behavioristisia normiteorioita ja kriittiseen konstruktivismiin kuuluvia reflektivistisiä normiteorioita. Aineistona toimivat valtion koulutuslaitoksissa ja korkeakouluissa suorittamani teemahaastattelut, organisaatioiden perustutkintojen opetussuunnitelmat ja organisaatioita koskeva lainsäädäntö sekä YK:n asiakirjat, joissa määritellään ihmisoikeuskasvatuksen kriteerit. Arvioin aineistoani laadullisen sisällönanalyysin keinoin.
Tutkimustulosten perusteella ihmisoikeuskasvatukselle asetetut sisällölliset tavoitteet eivät vielä tällä hetkellä ilmene täysimääräisesti suomalaisten valtion koulutuslaitosten ja korkeakoulujen opetuksessa. Lainsäädäntö ei edellytä ihmisoikeuskasvatusta, eikä sitä koordinoida yhtenäisesti ministeriöiden tasolla. Haastattelut ja opetussuunnitelmat osoittavat, että ihmisoikeuskasvatus-normi näkyy opetuksessa vaihtelevasti ja että normia tulkitaan erityisesti kansallisesta viranomaisia koskevasta lainsäädännöstä käsin. Tällöin ihmisoikeuskasvatuksen keskiössä olevat kansainväliset ihmisoikeusperiaatteet ja -mekanismit jäävät usein taka-alalle.
Johtopäätöksenä totean, että ihmisoikeuskasvatus on yhä sisällöllisesti epämääräinen normi, minkä vuoksi sitä on mahdollista soveltaa valtion koulutuslaitoksissa ja korkeakouluissa laveasti jo olemassa oleviin koulutussisältöihin eikä sen lisäämistä opetukseen näin ollen nähdä tarpeellisena. Vaikka behaviorististen normiteorioiden oletusten mukaista institutionalisoitumista tapahtuu, se on puutteellista, sillä ihmisoikeuskasvatus-normi ei ole vakiintunut osaksi kansallisia käytäntöjä. Reflektivistisiä normiteorioita mukaillen esitän, että Suomenkaan kaltaisen ihmisoikeusnormeja kunnioittavan valtion ei voida katsoa automaattisesti toteuttavan ihmisoikeuskasvatusta, vaan ihmisoikeuskasvatus-normin abstraktius vaikuttaa siihen, miten normia tulkitaan ja miten se institutionalisoituu.