Psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lasten puhe perheestä ja vastuusta -diskurssianalyyttinen tutkimus

Abstract

Tutkimuksessa tarkasteltiin sitä, miten psyykkisesti sairastuneiden vanhempien lapset puhuvat perheistään ja erityisesti omasta vastuunkannostaan perheissä. Alkuperäinen tutkimusaineisto käsitti kymmenen kvalitatiivista tutkimushaastattelua, jotka oli tehty vuonna 2005. Näistä viidessä vastuunkantamisen teemat nousivat esille ja tutkimus keskittyi näihin haastatteluihin. Haastateltavat olivat iältään 9-12 ­vuotiaita ja heistä kolme oli tyttöjä ja kaksi poikaa. Tutkimusmenetelmänä käytettiin diskurssianalyysia.

Työssä tutkittiin ensinnäkin sitä, mikä on lapsen tulkinta omasta roolistaan vastuunotossa, eli asettaako lapsi itsensä vastuunoton ensisijaiseksi toimijaksi vai tulkitseeko noudattavansa ulkopuolelta asetettua odotusta. Toisekseen tutkittiin sitä, millainen odotuskehys vastuunkannolle rakentuu keskustelussa, eli onko vastuunkanto hyväksyttyä ja luonnollista vai jotakin ei-hyväksyttävää. Hypoteesina oli, että lasten puheissa olisi aineksia sekä varhaisemmassa yhteiskunnallisessa tilanteessa vallinneesta ajattelusta, jossa hyvä lapsi osallistuu perheensä elättämiseen ja auttaa vanhempiaan, että parentifikaatio-keskustelun tuottamasta psykologisesta ajattelusta, jossa lapsen vastuunkanto nähdään oireellisena. Lisäksi tutkittiin vastuupuhetta haastattelujen muun, perhettä koskevan puheen kokonaisuudessa, ja tutkittiin lasten kielellisiä keinoja, joilla he puhuivat perhetilanteistaan.

Tutkimani viisi lasta puhuivat kukin eri tavalla perheestään ja vastuustaan. Jennin puheessa suhde vastuuseen ilmeni ristiriitaisena; sitä toisaalta tuotiin esille luonnollisena, toisaalta peiteltiin. Myös subjektius vaihteli ja siirtyi haastattelun kuluessa ulkoa päin Jennille itselleen. Perheestään Jenni puhui vertailu- ja kieltorakentein ja loi näin kuvaa hyväksyttävästä perheestä. Sen sijaan Jennin veljen Tonin puheessa äiti nousi vastuun poisottavaksi subjektiksi. Ongelmista puhuttiin selittelemättä ja etäämpää kuin Jennin haastattelussa.

Marian haastattelussa vastuunkanto oli raskas velvollisuus, joka voi edellyttää jopa nousemista vanhemman tahtoa vastaan. Maria erotti isän puheessaan muusta perheestään ja puhui tähän liittyvistä ongelmista kiertelemättä. Haastattelussa oli runsaasti tunnesanastoa ja tarinallista ainesta. Niko puolestaan tuotti itselleen jatkuvasti aktiivisen subjektiposition, jolle vastuu kuului kuin luonnostaan. Hän otti äitinsä suhteen rooleja, joissa kuvautui työnantajana, velkojana tai vanhempana. Anun haastattelu sijoittui jatkumon keskivaiheille kahdessa suhteessa: suhteessa vastuuseen ja suhteessa perheen ongelmista puhumiseen. Vastuu oli hänen puheessaan jotakin, joka oli pyritty ottamaan pois lapsen harteilta, mutta prosessi oli ikään kuin kesken. Perheen ongelmista Anu ei kertonut pitkiä tarinoita, mutta ei myöskään selitellyt niitä pois.

Vaikka tutkimuksen lapset olivat kaikki käyneet lävitse intervention, jossa oli pyritty puuttumaan muun muassa lasta kuormittavaan vastuunkantoon, suhde siihen näyttäytyi hyvin erilaisena eri lapsilla, osalla kysymys oli edelleen problemaattinen. Tutkimuksessa ehdotettiin, että lapsille suunnatuissa interventioissa tarjottaisiin lapsille uudenlaisia mallitarinoita, joissa vastuunkantaminen tai sen välttely ei olisi keskeistä, vaan joissa lapset voisivat ottaa riittävää etäisyyttä perheeseensä ja opetella toisenlaisia rooleja.

Asiasanat: lapset, perhe, vastuu, psyykkinen sairaus, diskurssianalyysi